Pitkään ulkomailla työskennellyt mies palasi kotiinsa ja järkyttyi nähdessään talonsa rappukäytävän kunnon. Seinät olivat täynnä kulumia ja töherryksiä, maalipinta rapistunut ja yleisilme lohduton. Eniten häntä kuitenkin hämmästytti se, kuinka välinpitämättömästi muut asukkaat suhtautuivat tilanteeseen. Monet kulkivat ohi päivästä toiseen kuin sotku olisi täysin normaalia.
Jonkin ajan kuluttua mies päätti, ettei halua enää vain valittaa mielessään. Hän ilmoitti naapureille aikovansa kunnostaa rappukäytävän omin käsin ja toivoi saavansa tukea tai ainakin yhteistä innostusta hankkeeseen. Ajatus oli yksinkertainen: jos kaikki osallistuisivat hieman, työ helpottuisi ja kustannukset jakautuisivat tasaisesti.
Vastaanotto ei kuitenkaan ollut lämmin. Osa kieltäytyi suoraan osallistumasta, toiset vastustivat koko ideaa. Jotkut pitivät ajatusta hyvänä, mutta eivät halunneet auttaa sen enempää rahallisesti kuin käytännössäkään. Mies huomasi nopeasti, ettei yhteishenki ollut niin vahva kuin hän oli toivonut.
Onneksi muutama asukas suhtautui asiaan myönteisesti. He keräsivät yhdessä pienen summan rahaa tarvittavia materiaaleja varten. Varsinaisen työn mies päätti tehdä itse, sillä hänellä oli kokemusta ja vahva motivaatio saada ympäristö kuntoon.
Hän kaapi vanhan maalin pois, tasoitti ja rappasi seinät, maalasi pinnat uudelleen ja siivosi kaiken huolellisesti. Lattiat pestiin ja roskat vietiin pois. Vähitellen synkkä ja kulunut käytävä muuttui siistiksi ja valoisaksi tilaksi, jossa oli aivan erilainen tunnelma.
Lopputulos puhui puolestaan. Rappukäytävä näytti lähes uudelta, ja mies suunnittelee jo seuraavaa projektia – talon lisäeristystä ensi vuonna. Silti kysymys jää ilmaan: kannattaako odottaa muiden aloitetta vai tarttua itse toimeen, vaikka kaikki eivät sitä ymmärtäisikään?
