Näyttelijä Kiti Kokkonen on jakanut seuraajilleen poikkeuksellisen henkilökohtaisen päivityksen, jossa hän kertoo suuresta muutoksesta kotiarjessaan. Kirjoitus on koskettanut monia, sillä sen kuvaamat tunteet ovat monelle vanhemmalle ja uusperheen jäsenelle tuttuja.
Kiti kertoo, ettei hänellä ole biologisia lapsia, mutta hänen puolisonsa tytär on ollut tärkeä osa perheen arkea. Nyt elämäntilanne on muuttunut, sillä nuori on muuttanut omilleen, ja samalla myös kodin tunnelma on muuttunut täysin.
Muutoksen myötä Kokkonen on alkanut järjestellä kotia uudelleen. Tavaroita siivotessaan vastaan on tullut pieniä esineitä, jotka palauttavat mieleen yhteiset vuodet ja tekevät luopumisesta yllättävän vaikeaa.
Hän kuvailee löytäneensä muun muassa pienen tarran lipaston alta, hiuspinnin listan vierestä, lautalattiaan jääneen kynsiliiman jäljen, pehmolelun, yksittäisen sukan ja seinään kiinnitetyn sinitarran. Juuri tällaiset arkiset yksityiskohdat ovat nostaneet pintaan voimakkaita tunteita.
Kokkonen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka vahvasti muutos on häneen vaikuttanut. Hänen mukaansa yksi elämänvaihe on nyt pysyvästi ohi, vaikka samalla edessä on vielä paljon uutta. Silti ajatukseen totutteleminen vaatii aikaa.
Посмотреть эту публикацию в Instagram
Hän lohduttautuu sillä, että yhteiset muistot ovat säilyneet. Vaikka koti on muuttunut hiljaisemmaksi, eletyt vuodet eivät katoa mihinkään.
Kitin julkaisu sai nopeasti paljon samaistuvia kommentteja. Eräs seuraaja kirjoitti ymmärtävänsä tunteen täysin ja kertoi, ettei mieli koskaan täysin totu lasten lähtemiseen, vaikka järki sen hyväksyykin. Toinen kertoi oman 18-vuotiaan nuorensa muuttaneen omilleen ja kuvaili ensimmäistä syksyä ilman koulun aloitukseen liittyviä valmisteluja yhtä aikaa helpottavaksi ja haikeaksi.
Kokosen avoin kirjoitus muistuttaa siitä, että kodin hiljeneminen voi koskettaa syvästi, vaikka muutos olisikin luonnollinen osa elämää. Juuri pienet arjen muistot tekevät luopumisesta usein kaikkein vaikeinta.
Onko lasten tai nuorten muutto omilleen yksi elämän raskaimmista siirtymävaiheista, vai pitäisikö siihen osata suhtautua pelkästään ilolla uuden elämänvaiheen alkaessa?
Tämä koskettaa monia eri tavoin. Kerro oma kokemuksesi kommenteissa.
