Aikoinaan käymäläasioista ei puhuttu avoimesti, minkä vuoksi tietoa keskiaikaisista vessoista on säilynyt vähemmän kuin monista muista arjen yksityiskohdista. Silti arkeologiset löydöt ja vanhat rakennukset kertovat, että ratkaisut olivat monipuolisempia kuin usein kuvitellaan.
Jo antiikin Roomassa käymälöistä tehtiin lähes julkinen instituutio, mutta keskiajalla järjestelmät muuttuivat käytännöllisemmiksi ja paikallisiin oloihin sopiviksi. Linnoissa ja kaupungeissa wc-tilat sijoitettiin usein rakennuksen ulkoseinälle, jotta jätteet voitiin ohjata suoraan alas.
Joissakin linnoissa oli käytössä yksinkertainen viemäröintiä muistuttava ratkaisu. Istuinrakennelma johti pystysuoraan kuiluun, josta jätteet putosivat alas – usein ojaan tai kuoppaan. Alapuolella saattoi olla henkilö huolehtimassa puhdistuksesta, erityisesti suurissa kaupungeissa.
Jos varsinaista viemäröintiä ei ollut, käymälä rakennettiin kuopan tai virtaavan veden ylle. Virtaava vesi auttoi kuljettamaan jätteen pois. Toisinaan alle asetettiin tynnyri, joka tyhjennettiin säännöllisesti.
Monet linnat sijaitsivat metsien ympäröiminä, ja käymälä saatettiin suunnata rakennuksen puolelle, joka ei ollut näkyvissä pääsisäänkäynniltä tai tieltä. Näin haju ja näky pysyivät poissa tärkeimmiltä alueilta.
Vaikka ratkaisut olivat yksinkertaisia, ne osoittavat, että hygieniaan ja käytännöllisyyteen kiinnitettiin huomiota jo keskiajalla. Tekniikka ei ollut modernia, mutta ajattelu oli yllättävän käytännöllistä.
