Joka lauantai Margarita tuli hautausmaalle. Hän ei ollut missannut viikkoakaan siitä päivästä, kun hän menehtyi miehensä kaksikymmentä vuotta sitten. Syksy väistyi talven tieltä, talvi kevään, mutta rutiini säilyi: seppele, kynttilä, lyhyt rukous. Siitä tuli hänen ainoa rituaalinsa, ainoa tapa puhua hänelle.
Tuo aamu oli aurinkoinen, harvinainen marraskuulle. Kevyt usva laskeutui maahan ja lehdet takertuivat hänen saappaisiinsa. Margarita käveli tuttua polkua ristien välissä valkoisten liljojen kimppu kädessään. Mutta lähestyessään hautaa hän pysähtyi. Kimpussa oli jo marmorilaatta – tuore, siisti, juuri asetettu.
Kukat olivat samat, jotka hän aina toi – valkoiset liljat, sidottuina kultaisella nauhalla. Mutta niiden varret kimaltelivat edelleen vesipisaroista, ikään kuin ne olisi asetettu sinne vain hetki sitten. Margarita jähmettyi. Kukaan muu kuin hän ei ollut koskaan käynyt täällä. Hän oli varma siitä.
Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin. Hän katsoi ympärilleen – ketään ei ollut lähellä. Vain varis läheisellä aidalla ja jonkun kynttilän heikko savu. Nainen kyykistyi tutkimaan kimppua ja huomasi pienen kortin kyltissä. Siinä luki: ”Kaipasin sinua, Rita.” Käsiala oli aivan liian tuttu.
Henki salpautui. Se oli sama kaiverrus, jonka hänen miehensä oli jättänyt muistiinpanoihin työmatkoillaan. Sama pehmeä ”R”, sama epätasainen viiva. Hän silitti sormiaan paperin yli – ja tunsi sen lämpimänä, aivan kuin se olisi juuri puristettu hänen käsistään.
Yhtäkkiä hän kuuli askelia takanaan. Hiljaa, hitaasti, aivan kuin joku olisi kävellyt märällä maalla. Margarita kääntyi ympäri, mutta polku oli tyhjä. Vain lehdet kahisivat hiljaa tuulessa. Ja sitten, kaukaa, kuului miehen ääni.
Hiljaa, käheänä. – Rita… Tiesin, että tulisit.
