Evelyn oli lykännyt tätä vierailua pitkään. Hän syytti siitä itseään joka päivä – mutta työ, hänen poikansa, hänen asiansa, loputon ”minulla ei ole aikaa” tuntuivat aina tärkeämmiltä. Ja silti ajatus äidistään, joka asui yksin saattohoidossa, kalvasi häntä.
Eräänä aamuna hän sulki kannettavan tietokoneensa, otti laukkunsa ja sanoi itsekseen:
”Tänään. Ei enää tekosyitä.”
Ajo kesti kaksikymmentä minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta. Vanha rakennus seisoi kaupungin laitamilla, kuivien puiden ja harmaan aidan ympäröimänä. Ensimmäisestä askeleesta lähtien Evelyn aisti jotain epämiellyttävää – ikääntymisen, halvan pesuaineen ja jonkin happaman, kauan sitten kokeilemattoman, hajun.
Kukaan ei katsonut vastaanottotiskille. Sairaanhoitaja, yhä liimautuneena puhelimeen, ojensi hänelle kassan:
”Kenen luona olet käymässä?”
”Margaret Harris.”
”Osasto 17. Käytävän päässä.”
Käytävä oli pitkä ja hämärä, valot välkkyivät. Seinät hilseilivät. Kukaan ei puhunut. Evelyn ohitti avoimet ovet ja näki vanhuksia istumassa yksin, jotkut ilman peittoja, jotkut pyörätuoleissa, jotkut tuijottamassa kattoa.
Hänen rintaansa puristui.
Kun hän saapui huoneeseen 17, hänen kätensä tärisivät. Hän koputti, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän avasi oven – ja hänen sydämensä painui pohjaan.
Huone oli kylmä. Niin kylmä, että hänen hengityksestään tuli höyryä. Ikkuna oli auki. Lattialla oli vettä vuotavasta patterista. Liinavaatteet olivat ryppyillä, tyyny oli pudonnut lattialle.
Ja hänen äitinsä… istui tuolissa, yllään ohut yöpaita, peitettynä vain vanhalla lakanalla. Hänen käsiensä iho oli jäinen, hänen sormensa sinertävät.
”Äiti…” Evelyn kuiskasi.
Nainen käänsi hitaasti päätään. ”Tyttäreni?” ääni oli heikko, tuskin kuuluva. ”Oletko tullut?..”
Evelyn ryntäsi hänen luokseen, peitti hänet peitolla, lämmitti hänen käsiään omiensa välissä ja sulki ikkunan.
”Miksi sinulla on niin kylmä?!”
Hänen äitinsä yritti hymyillä:
”Kysyin… mutta he unohtivat. He sanovat, ettei ole aikaa.”
Evelyn tunsi raivon nousevan sisällään. Hän juoksi ulos huoneesta ja melkein huusi:
”Kuka on huoneen 17 hoitaja?! Miksi siellä on niin jäätävän kylmä?! Miksi he eivät peittäneet häntä?!”
Hoitaja nousi laiskasti:
”Meillä on vähän henkilökuntaa, rouva. Äitisi ei ole sen huonommassa asemassa kuin kukaan muukaan.”
Evelyn tuli lähemmäs, ääni väristen vihasta:
”Tämä on nainen, joka kasvatti minut. Hän on ihminen, ei numero lehdessä!”
Hän palasi huoneeseen, halasi äitiään ja sanoi hiljaa:
”Vien sinut pois täältä. Tänään.” Juuri nyt.”
Nainen puristi hänen kättään.
”Tiesin… että tulisit.”
Evelyn auttoi hänet ylös, puki takin päälle ja kietoi hänet huiviin. Kun he kävelivät ulos, muut vanhukset katselivat heidän lähtöään – jotkut toiveikkaina, toiset hiljaisella kateudella.
Ja sitten Evelyn ymmärsi:
Joskus todellinen kauhu ei ole pimeydessä, ei tarinoissa, vaan siinä, kuinka helposti ihmiset unohtavat ne, jotka kerran muistivat heidät.
Hän johdatti äitinsä ulos, missä oli vihdoin lämmintä.
