Aamu joella alkoi tavalliseen tapaan. Veden yllä leijui kylmä sumu, hänen onkivapansa huojui käsissään ja hänen hengityksensä höyrysi. Sergei oli kalastanut tällä paikalla yli kaksikymmentä vuotta – hän tunsi jokaisen möykyn, jokaisen oksan täällä vanhan joen mutkassa. Mutta sinä päivänä jokin oli toisin.
Hän kuuli hiljaisen, melkein valittavan piikin, tuskin kuuluvan veden pauhun yli. Aluksi hän luuli sitä linnuksi. Sitten kenties jokin pentu jumissa jossain. Hän kuunteli tarkkaan ja huomasi jotakin liikkuvan kaukana, merilevän joukossa aivan rannan tuntumassa.
Lähestyessään Sergei näki pienen märän turhakerhon kamppailevan turhaan vedestä.
Silmät – valtavat, kiiltävät, peloissaan. Se oli saukonpoikanen. Niin pieni, tuskin elossa.
Sergei ei epäröinyt – hän pudotti onkivapansa, kahlasi polviaan myöten jäiseen veteen ja nosti varovasti pienen otuksen syliinsä. Se tärisi, tarrautui käpälillään hihaansa ja piipitti aivan kuin kutsuisi jotakuta.
– Hiljaa, pikkuinen, hän kuiskasi käärien saukon takkiinsa. – Kaikki on hyvin, kaikki on nyt hyvin.
Hän vei sen kotiin, lämmitti sitä, ruokki sitä pipetillä ja asetti rasian hellan viereen. Hän nimesi sen Salamaksi, koska se juoksi ympäri taloa kuin harhaileva kipinä. Viikko, kaksi, kuukausi – saukko tottui siihen. Se nukkui Sergein sylissä, kantoi hänen hansikastaan ympäri taloa kuin lelua.
Mutta sitten tuli aika päästää se menemään. Keväällä hän vei Salaman takaisin joelle.
– Elä, pikkuinen, hän sanoi päästäen sen menemään. Se sukelsi, kääntyi ympäri, katsoi häntä suoraan silmiin – ja katosi veden alle. Sergei seisoi siinä pitkään, kyyneleet valuen hänen kasvoillaan.
Vuodet kuluivat. Sergei vanheni, ja hänen kalastusretkensä harvenivat. Joki pysyi hänelle kuin ystävänä – hiljaisena, luotettavana. Joskus hän luuli näkevänsä aaltojen joukossa tutun kasvon, mutta joka kerta hän sanoi itselleen:
”Kuvittelin sen. Salama on jo kauan sitten kasvanut aikuiseksi. Se on unohtanut.”
Ja sitten kevät tuli – tasan kymmenen vuotta tuon aamun jälkeen. Hän tuli taas samaan mutkaan.
Hän istuutui vanhalle tukille, laski ongenvapansa – ja yhtäkkiä kuuli saman vinkunan. Aluksi hiljaa, sitten kovempaa.
Hän nosti päätään – eikä voinut uskoa silmiään.
Saukko kurkisti vedestä. Aikuinen, kiiltävä, korvassaan sama arpi edellisestä haavasta. Ja sen vieressä oli kaksi pientä nyyttiä, yhtä märkiä ja kömpelöitä. Salama ui lähemmäs, veti pentunsa rannalle ja tönäisi niitä varovasti saappaisiinsa. Ne tarrautuivat siihen naristen, aivan kuten se oli kerran tehnyt.
Sergei istui liikkumattomana. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän tajusi, ettei se ollut unohtanut. Se oli tullut näyttämään hänelle, että elämä palkitsee ystävällisyyden – jopa vuosien jälkeen, jopa villin joen sydämessä. Kun saukko johdatti pennut takaisin veteen, se tarkkaili niitä pitkään. Sitten se sanoi hiljaa:
”Kiitos, Salama… Olen nyt rauhassa.”
Siitä päivästä lähtien se ei enää kalastanut. Se vain tuli joelle – ja odotti. Ja joskus, auringon laskiessa, veden ylle ilmestyi kolme varjoa, jotka liukuivat lähelle rantaa. Se tiesi, että se oli lähellä.
