Hotelli oli valojen täyttämä. Vieraiden nauru vaimeni alhaalla, kun Emma, väsyneenä mutta onnellisena, sulki huoneensa oven. Kaikki oli täydellistä: samppanjaa, ruusuja, hento hajuveden tuoksu tyynyllä. Vasta nyt, hiljaisuudessa, hänen sydämensä löi eri tavalla – ikään kuin liian kovaa.
Hänen miehensä seisoi parvekkeella puhumassa puhelimessa. Emma otti huntunsa pois, huokaisi ja kääntyi sänkyä kohti. Jokin kimalteli ruusun terälehtien joukossa. Pieni sormus, vanha ja tylsä. Hän nosti sen ja näki kaiverruksen:
”Olen palannut.”
Hetken hän luuli sen olevan vain pila. Mutta mistä tuo sormus heidän sängyllään oli peräisin?
Kylpyhuoneesta kuului ääni – pehmeä, kuin joku olisi liikutellut pyyhettä. Hänen miehensä oli vielä ulkona. Kylpyhuoneen ovi tärisi hitaasti vedossa.
”Alex?” hän huusi, mutta vastaukseksi kuului vain tippuvan veden ääni.
Emma astui lähemmäs. Ilma tuoksui kostealta. Himmeä valo suodattui oven alla olevasta raosta. Sormus hänen kädessään muuttui jäiseksi. Hän nosti päätään ja kuuli käheän kuiskauksen, ikään kuin veden alta:
”Lupasin… olla siellä.”
Hän puristi sormusta niin lujasti, että se sattui. Hän otti askeleen ja työnsi oven auki.
Kylpyhuone oli tyhjä. Vain peili oli höyryn peitossa. Joku oli kirjoittanut lasiin:
”Et kai ajatellut meneväsi naimisiin jonkun toisen kanssa?”
Valo välkkyi. Parvekkeen oven avautumisen ääni kuului hänen takaansa.
Emma kääntyi ympäri – mutta hänen miehensä ei ollut enää huoneessa.
