Talo oli täynnä paistetun lihan ja tuoreiden leivonnaisten tuoksua. Suuren tammipöydän ääressä oli koko perhe: vanhemmat, lapset, sukulaiset, maljapuheet, nauru. Se oli anopin syntymäpäivä – naisen, joka oli ankara, ylpeä ja, kuten miniälle usein tuntui, kylmä.
Anna astui keittiöön salaattitarjottimen kanssa. Vatsa oli kireänä – tämä oli hänen ensimmäinen suuri perheillallinen häiden jälkeen. Hän oli tehnyt parhaansa: kampaus, mekko, huolellinen kattaus. Hän halusi vain tulla hyväksytyksi.
— Ai, tulitkin, — anoppinsa huomautti kylmästi, edes silmiään nostamatta. — Laita ne tuonne, pöydälle.
Anna asetti lautaset tottelevaisesti. Pöydällä oli jo melkein kaikki valmiina.
”Äiti, ehkä Anna voisi istua kanssamme?” mieheni ehdotti varovasti.
”Ei, ei, anna hänen ensin huolehtia nuoremmista keittiössä”, äiti vastasi kaatamalla itselleen viiniä. ”Aikuiset pöydän ääressä, lapset ja nuoret myöhemmin.”
Hiljaisuus levisi huoneeseen kuin kylmä tuuli.
Anna tunsi kuumuuden nousevan poskilleen. Kaikki käänsivät katseensa pois – joku yski vaivautuneesti, joku tuijotti lautastaan.
– Tietenkin, – hän puristi esiin, – kuten haluatte.
Hän istui keittiön jakkaralle, kattiloiden ja jäähtyneiden ruokien tuoksun keskelle. Avoimen oven takaa kuului maljapuheita, lasien kilinää ja naurua.
Jokainen sana tuntui leikkaavan sisältä.
Puolen tunnin kuluttua keittiöön kurkisti tyttö – anopin nuorin tyttärentytär.
”Anya, miksi istut täällä? Siellä on herkullista kakkua!”
Anna hymyili:
”Minua ei kutsuttu, kultaseni.”
”Miksi?”
”En tiedä…”
Pikkutyttö kurtisti kulmiaan ja juoksi takaisin. Hetken kuluttua ruokasalissa oli hiljaista.
Yhtäkkiä lapsen ääni kuului:
— Mummo, miksi Anna syö keittiössä, jos hän on nyt osa perhettämme?
Kaikki kääntyivät ympäri. Anoppi jäi paikoilleen lasi kädessään. Mieheni nousi pöydästä, käveli ovelle ja ojensi kätensä vaimolleen:
”Tule, kulta. Kaikilla pitäisi olla paikka täällä.”
Anna tuli sisään katsomatta ylös. Mieheni istutti hänet viereensä, kaatoi vettä ja sanoi hiljaa:
”Koti ei ole paikka, se on ihmisiä.”
Annan äiti oli pitkään hiljaa. Sitten hän laski haarukan ja huokaisi:
— Olet varmaan oikeassa, poikani.
Ja vasta silloin huoneeseen tuli ensimmäistä kertaa illan aikana todellinen lämpö.
