Salonki oli täynnä pehmeää aamunvaloa. Kahvin ja hiuslakka tuoksu, hiljainen musiikki, hiustenkuivaajien humina, saksien kilinä. Anna oli työskennellyt tässä paikassa jo kahdeksan vuotta – hymyilevä, siisti, aina hillitty. Hänellä oli oma vakioasiakaskunta, ja jokainen nainen, joka istui hänen tuoliinsa, jakoi jotain henkilökohtaista: joskus iloa, joskus tuskaa.
Sinä päivänä hän leikkasi uuden asiakkaan hiuksia – hiljaisen, kylmän katseisen naisen. Viereisessä tuolissa kaksi vakituista asiakasta juttelivat, kuten tavallista, äänekkäästi ja itsevarmasti, ikään kuin koko salonki olisi heidän näyttämönsä.
– Oletko kuullut siitä Annasta, joka työskentelee täällä? – sanoi toinen, pyöräyttäen silmiään.
– Tietenkin. Sanotaan, että hän tuhosi perheen.
— Kyllä, minäkin kuulin… ilmeisesti vei asiakkaan miehen.
Anna jäi paikoilleen, sakset ilmassa. Kurkku kuivui.
He puhuivat rauhallisesti, uteliaina, ikään kuin keskustelisivat sarjasta.
Hän nielaisi, yrittäen olla näyttämättä sitä.
— Mielenkiintoista, — jatkoi ensimmäinen. — Näyttää niin kunnolliselta.
— Aivan, — vastasi toinen. — Ei sitä koskaan sanoisi.
Annan sisällä kaikki supistui. Nämä sanat koskettivat häntä enemmän kuin hän olisi osannut odottaa. Hän yritti hymyillä asiakkaalle, mutta kädet tärisivät.
Kun työ oli valmis, hän meni peilin eteen, katsoi peilikuvaansa – ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näki peilissä ei kampaajaa, vaan naisen, jota tuomitaan tuntematta hänen tarinaansa.
Koska kaikki oli toisin. Kyllä, mies, josta huhuttiin, oli joskus ollut naimisissa. Mutta juuri hänen vaimonsa tuli Annalle ensimmäisenä – itkien, neuvoja pyytäen, tietämättä, että kohtalo johtaisi heidät kaikki yhteen.
Anna pyyhki peilin hiljaa ja sanoi hiljaa:
— Joskus ihmiset eivät ymmärrä, että sanat satuttavat enemmän kuin sakset.
Sitten hän palasi työhönsä — yhtä rauhallisena kuin aina.
