Se tapahtui tammikuussa, sinä harvinaisena hetkenä, jolloin Tverin lähellä oleva valtatie tuntuu loputtomalta, valkoiselta ja lähes elottomalta. Ilta oli jo kääntymässä yöksi, lumi kimmelsi ajovaloissa ja ilma oli niin pakkasellinen, että jopa moottori hurisi vaisusti, väsyneesti.
Paluumatkalla kotiin uudenvuoden lomien jälkeen – minä, vaimoni ja koira käpertyneinä takapenkille. Radio sihisi hiljaa ja ulkona ajelehti kevyt lumikinos.
Kaikki alkoi edessämme olevasta autosta – hopeisesta sedanista. Se ajoi hieman meitä nopeammin, itsevarmasti, ajovalot tasaisesti. Mutta yhtäkkiä, kuin jonkin absurdin sattuman kautta, sen oikea etuovi lensi auki – aivan auton keskellä.
Ajovalojen välähdys vangitsi hetken: ovi räpäytti, lunta lensi autoon ja tummia esineitä alkoi lentää oviaukosta ulos yksi toisensa jälkeen. Ensin pussi, sitten jonkinlainen rätti, sitten jotain kiiltävää ja pyöreää, kuin purkin kansi.
Sitten, hetken, näin nuken – lasten nuken, jolla oli nuhjuinen mekko ja yksi letti. Tuuli puhalsi sitä ympäriinsä ja se katosi pyörien alle. Edessä oleva auto ei hidastanut. Ovi pamahti takaosaa vasten, ja oudot esineet jatkoivat lentämistään tielle, aivan kuin joku autossa yrittäisi päästä eroon jostakin – kiireesti, epätoivoisesti.
Hidastin vauhtia ja laitoin hätävilkut päälle. Toinen auto pysähtyi taakseni – vanha Passat. Autosta nousi ulos mies, jolla oli tumma takki ja hattu, höyryävänä hengityksenä. Hän lähestyi siristellen silmiään lumimyrskyä vastaan.
”Näitkö sinäkin sen?” Lähestyimme paikkaa, jossa kaikki satoi. Lunta peitti laikut – kankaanpaloja, joitakin valokuvia, vanha päiväkirja, joka oli melkein läpimärkä lumesta, lasten lapas, jossa oli valkoinen tupsu.
Otin päiväkirjan käteeni. Kannessa oli kuva kissanpennusta ja kaiverrus: ”Masha, 2003.” Sivut olivat kosteat, mutta sanat olivat yhä luettavissa: ”Äiti sanoi, että lähdemme emmekä koskaan palaa…” ”Isä on taas vihainen. Piilotin kirjeen laatikkoon sängyn alle…”
Seisoin keskellä lumimyrskyä pitäen tätä pientä päiväkirjaa kädessäni ja tunsin kylmyyden hiipivän paitsi sormiini myös ihoni alle. Sedan oli sillä välin jo kadonnut lumiverhon taakse. Ei yritystä pysähtyä, ei merkkiä. Vain tuuli puhalsi palasia jonkun toisen menneisyydestä tielle. Vieressäni oleva mies huokaisi hiljaa:
”Ehkä he olivat heittämässä roskia ulos?” Pudistin päätäni.
”Ei. Et heitä tuollaisia asioita vahingossa ulos.” Keräsimme kaiken minkä pystyimme ja laitoimme sen laatikkoon.
Lumi peitti nopeasti jäljet, ikään kuin yrittäen pyyhkiä pois tämän oudon episodin. Myöhemmin luovutin löydöt poliisille. Muutamaa päivää myöhemmin sain puhelun: auton omistaja oli löydetty. 38-vuotias nainen. Hän ajoi yksin.
Hän sanoi, että ovi ei yksinkertaisesti ollut sulkeutunut kunnolla ja että tavarat olivat vanhoja, ei-toivottuja, hänen lapsuudestaan. Mutta kun he näyttivät hänelle päiväkirjan, hän oli pitkään hiljaa ja puhkesi sitten itkuun. Kävi ilmi, että nuo tavarat olivat kaikki, mitä hänen kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta nuoremmasta sisarestaan oli jäljellä. Hän vei ne kaatopaikalle ”aloittaakseen alusta”.
Ja sitten lumimyrsky räjäytti oven auki, ikään kuin talvi itse olisi päättänyt, ettei menneisyyttä voinut vain heittää pois. Ja minä ajattelin: ehkä kaikella tällä oli tarkoituksensa. Ehkä on asioita, joita edes lumi ei voi haudata.
