Tuona syyskuun päivänä Anna, 67-vuotias eläkeläinen pienestä kylästä läheltä Kostromaa, käveli metsään, kuten hän teki joka syksy. Kori, veitsi, termospullo teetä – kaikki oli tuttua, tyyntä. Aamu oli viileä mutta aurinkoinen: kultaiset lehdet pyörivät ilmassa, maa tuoksui sieniltä ja sammaleelta.
Anna käveli tuttua polkua pitkin hyräillen vanhaa laulua itsekseen. Metsä oli hänen turvapaikkansa – paikka, jossa hänen ei tarvinnut ajatella elämän ja sairauden hälinää. Hän käveli yhä kauemmas ja kauemmas, iloinen siitä, ettei kukaan ollut häirinnyt hänen lempiaukiotaan.
Kuusen alla kimaltelivat hunajameljän lakit ja hieman kauempana haapasienet, tiiviinä kuin lelut. Kori täyttyi nopeasti. Mutta heti kun hän astui kaatuneen rungon taakse, maa hänen jalkojensa alla tärisi yhtäkkiä. Ensin kuului vaimea rahina, ikään kuin jää murtuisi raskaan painon alla, ja sitten – reikä.
Annalla ei ollut edes aikaa huutaa. Maa petti hänen jalkojensa alta, ja hän syöksyi alas maakokkareiden ja lehtien mukana. Kaikki kesti muutaman sekunnin – isku, kipu jalassa, pimeys. Kun hän heräsi, kaikki oli hiljaista. Vain heikko valonpilkahdus loisti jossain yläpuolella – taivaalla. Anna makasi kostealla maalla, kylmyyden ja mädäntymisen hajun ympäröimänä. Hän yritti nousta – hänen jalkaansa särki, mutta hän liikkui.
Hän katsoi ympärilleen. Kuopan seinät olivat epätasaiset, maasta tehdyt, puun juurien peittämät. Se oli ainakin neljä metriä korkea. Hän huusi: ”Hei! Onko siellä ketään? Apua!” Kaiku vastasi, mutta metsä oli hiljainen.
Sitten, vapisten, Anna veti taskulampun taskustaan. Valo lävisti pimeyden ja valaisi jotakin, joka sai hänen sydämensä pysähtymään. Muutaman metrin päässä, aivan kuopan seinässä, hän näki jotain valkoista. Aluksi hän luuli sitä juureksi.
Mutta tarkemmin tarkasteltuaan hän tajusi: luun. Ihmisen luun. Hän kompuroi taaksepäin ja löi selkänsä seinään. Hän nosti säteen korkeammalle ja näki, ettei se ollut vain yksi luu. Koko seinä oli täynnä jäänteitä – kylkiluita, kalloja, vaatteiden palasia, ruosteisia nappeja. Mädäntynyt haju iski hänen nenäänsä. Anna seisoi siinä, tuskin hengittäen. ”Voi luoja…” oli kaikki mitä hän kuiskasi.
Hän tajusi olevansa enemmän kuin vain kuopassa – vanhassa hautapaikassa. Ehkä sodan ajoilta. Tai ehkä se oli jotain aivan muuta, unohdettua ja kauheaa. Paniikissa hän yritti kiivetä ulos. Mutta maa mureni hänen käsiensä alla, ja joka kerta kun hän tarttui juureen, se katkesi. Taskulamppu lipesi ja vieri kohti seinää – siihen kohtaan, mistä kallo työntyi esiin.
Musta tyhjyys häämötti hänen silmäkuopistaan. Anna alkoi nyyhkyttää. Aika kului hitaasti. Tunti oli täytynyt kulua, ehkä enemmänkin. Hän tunsi kylmyyden kasvavan, pimeyden tihenevän. Ja yhtäkkiä – ääni. Jokin liikkui yläpuolella. Oksien narahdus. ”Hei!” hän huusi taas. ”Onko täällä ketään?!” Vastausta ei kuulunut. Mutta varjot ylhäällä liikkuivat.
Hetken tuntui kuin joku katsoisi alas. Siluetti. ”Apua!” hän huusi taas. Mutta vastauksen sijaan hän kuuli hiljaisen kahinan, ikään kuin joku olisi hitaasti liikkumassa poispäin. Ja sitten Anna huomasi jotain narisevan jalkojensa alla. Hän osoitti taskulampun alaspäin. Ja oli tyrmistynyt.
Lattialla, aivan hänen jalkojensa juuressa, maahan haudattuna, makasi vanha puinen laatikko. Puoliksi lahonnut, rautakulmilla. Yhdessä kohdassa laudat olivat rikki, ja sisältä kimalteli jotain metallista – kuin kultaa. Hän kosketti sitä varovasti – lauta putosi pois. Sisällä oli muinaisia kolikoita, hopearistejä, mitaleja ja… laatikosta työntyvään käsivarren luuhun iskeytynyt luoti. Anna kavahti, hänen sydämensä jyskytti.
Tämä ei ollut tavallinen hautajainen. Tämä oli paikka, johon joku oli kerran piilottanut ruumiin ja aarteen yhdessä. Hän katsoi ylös uudelleen – ja jähmettyi. Kuopan reunalla seisoi mies. Pitkässä, tummassa, hupullisessa viittaan pukeutunut. Hän ei liikkunut. Hän vain katsoi alas. Taskulamppu lipesi hänen käsistään ja sammui.
”Kuka sinä olet?!” hän huudahti epätoivoissaan. Hiljaisuus. Sitten – hiljainen, käheä ääni ylhäältä:
”Kenenkään ei pitänyt löytää tätä paikkaa…”
Viimeinen asia, jonka hän kuuli, oli maan murenemisen ääni jälleen ylhäältä.
Seuraavana päivänä etsintäryhmä löysi metsästä uuden kolon. Lähellä makasi sienikori, joka oli huolellisesti asetettu puun viereen. Ja alhaalla – ei mitään. Ei koloa, ei jälkiä.
Vain tasaista maata ja outo tunne, että metsä tietää enemmän kuin se kertoo.
