Se tapahtui lokakuun alussa. Ilmassa tuoksui jo syksy – märät lehdet, ruosteiset kaiteet, savupiippujen savu. Kävelin kotiin töistä ja oikopolkua pitkin vanhan teollisuusalueen läpi, jossa aikoinaan sijaitsi tekstiilitehdas. Jäljelle jäivät vain rapistuneet rakennukset, ruosteiset portit ja hiljaisuus, jonka rikkoi vain omien askelteni kaiku. En yleensä viipynyt siellä.
Mutta sinä päivänä kuulin hiljaisen, valittavan naukumisen. Aluksi luulin kuvittelevani sen – ehkä tuulen. Mutta ääni tuli taas, hieman kovempaa, läpitunkevampaa. Se tuli vanhan varaston takaa, jossa maa oli peittynyt kuiviin oksaisiin ja raudoitusterästen palasia törrötti.
Pysähdyin. ”Kisu-kisu…” huusin. Ja sitten, ruosteisen ritilän alta, joka peitti viemärikaivon, kuului epätoivoinen vinkaisu. Tulin lähemmäs – ja todellakin näin pienen harmaan kissanpennun jumissa metallitankojen välissä. Se venytti käpäläänsä yrittäen päästä ulos, ja sen silmät olivat valtavat ja täynnä kauhua.
Sydämeni painui alas. Polvistuin, työnsin hiukset pois kasvoiltani ja yritin nostaa kaltereita – ne olivat raskaat, ikään kuin ne olisivat olleet juurtuneet maahan vuosia. ”Hiljaa, pikkuinen… nyt, nyt, minä autan…” kuiskasin ja työnsin itseni ylös kämmenilläni. Kissanpentu maukui säälittävästi ja nytkähti uudelleen, ikään kuin yrittäen näyttää jotain.
Ja juuri kun kumarruin työntääkseni käteni kaltereiden väliin, näin sen. Aluksi en ymmärtänyt, mitä katsoin. Kissanpennun alapuolella, kuilun pimeydessä, jokin liikkui. Luulin sen olevan rotta. Mutta sitten pimeys kirkastui hieman, ja maan alta ilmestyi ihmisen kasvot.
Se oli kalpea, lian peitossa, tyhjät, lasimaiset silmät tuijottivat suoraan minuun. Peräännyin ja kaaduin maahan osuen kyynärpäähäni. Hetken en yksinkertaisesti pystynyt hengittämään. Sitten katsoin uudelleen – ja sydämeni vajosi. Se ei ollut vain kasvot. Käsi ojentui kaltereiden alta, ikään kuin jähmettyneenä, yrittäen päästä ulos.
Hyppäsin ylös, nappasin puhelimeni ja laitoin taskulampun päälle. Valonsäde leikkasi pimeyden läpi, ja näin kissanpennun alla syvän kuopan, melkein kaivon, joka ulottui noin kolme metriä. Pohjalla olivat vanhat haalarit, ruosteinen kypärä ja ruumis, puoliksi maatunut, mutta silti näkyvissä. Kissanpentu istui aivan sen yläpuolella. Minua oksetti pelosta.
Käteni tärisivät niin paljon, että pystyin tuskin soittamaan numeroa. Soitin poliisille. Heidän saapuessaan oli jo pimeää. Auton ajovalot valaisivat paikan, ja kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta – kuin elokuvakohtaukselta. Kissanpentu nostettiin ensimmäisenä ulos. Pieni ja vapiseva, se tarttui heti minuun. Poliisit kampesivat ritilän auki, kiipesivät alas ja nostivat ruumiin. Myöhemmin paljastui, että se oli työntekijä, joka oli kadonnut tältä tehtaalta kuusitoista vuotta aiemmin onnettomuuden aikana. Kukaan ei ollut löytänyt häntä – sortuma oli tukkinut osan tunnelista, ja tutkinta oli lopetettu.
Minulla kesti kauan rauhoittua. Kissanpentu jäi luokseni. Annoin sille nimeksi Lucky – sanasta ”lucky”. Mutta joskus, kun hän istuu ikkunan vieressä ja tuijottaa pimeyteen, huomaan ajattelevani, ettei hän vain huutanut apua. Hän huusi, että me molemmat löytäisimme hänet.
Joskus kohtalo valitsee pienimmän selvittämään syvimmät mysteerit. Ja joskus hiljaisuuden naukuminen ei ole vain kissanpennun itkua… vaan menneisyyden kaiku, joka vihdoin odottaa kuulemistaan.
