Tämä tarina sijoittuu pieneen intialaiseen kylään Narmada-joen rannalla. Kylässä lapset kylpevät aamuisin ja naiset pesevät vaatteita auringonlaskun aikaan. Kukaan ei odottanut, että tavallisesta lämpimästä päivästä tulisi todellinen ihme.
Kylän laitamilla asui lauma kulkukoiria. Niiden joukossa oli pieni pentu – punainen, laiha ja suurikorvainen. Sen nimi oli Tiko. Lapset ruokkivat sitä usein kakuilla ja maidolla, ja se oli tottunut juoksemaan rantaa pitkin leikkien matalikossa.
Sinä päivänä aurinko oli korkealla ja ilma kimmelsi kuumuudesta. Tiko juoksi veteen juomaan. Yhtäkkiä kuului loiskahdus – ja kaikki tapahtui sekunneissa. Krokotiilin voimakas leuka ampaisi sameasta joesta. Pentu piipitti – ja katosi veden alle.
Rannalla olevat ihmiset kirkaisivat, mutta kenelläkään ei ollut aikaa liikkua.
Ei kukaan – paitsi se.
Pieni harmaa apina istui läheisessä puussa. Sen nimi oli Chica. Se oli kesy – se tuli usein temppeliin hakemaan hedelmiä. Mutta sillä hetkellä hän hyppäsi oksalta epäröimättä hetkeäkään.
Kaikki katsoivat, kuinka hän syöksyi jokeen uskomattomalla nopeudella. Aallot loiskivat joka suuntaan ja vesi kuohui. Krokotiili, aistiessaan liikkeen, kääntyi ympäri. Mutta apina oli jo tarttunut pedon pyrstöön. Se nytkähti jyrkästi ja lähetti ympärilleen vesisuihkun, mutta Chica ei päästänyt irti.
Muutaman hetken kuluttua hän sukelsi – ja nousi esiin jotain käpälissään.
Se oli Tiko. Pieni, märkä, melkein eloton.
Hän hyppäsi takaisin rannalle puristaen pentua rintaansa vasten. Ihmiset juoksivat hänen luokseen. Krokotiili katosi syvyyksiin, ja vesi tyyntyi jälleen. Apina laski pennun varovasti hiekalle ja alkoi ihmisen tavoin nuolla sen turkkia, tönäisten sen kuonoa.
Muutaman sekunnin kuluttua se alkoi hengittää. Hiljaa. Sitten kovempaa.
Pentu vinkui. Väkijoukko haukkoi henkeään.
Apina istuutui sen viereen pitäen Tikoa käpälissään ja katsoi ihmisiä – ikään kuin varmistaakseen, että tämä oli nyt turvassa.
Tämä kohtaus kesti vain minuutin, mutta koko kylä puhui siitä. Temppelin papit kutsuivat Tikoa ”joen sieluksi”. Ihmiset alkoivat tuoda hänelle banaaneja ja pähkinöitä, ja kylä jopa rakensi pienen pyhäkön, jonka seinällä oli maalaus apinasta, joka pitelee pentua.
Tiko kasvoi ja siitä tuli vahva ja rohkea koira. Se juoksi usein samoja rantoja pitkin, ja sanotaan, että aina kun se kuuli apinoiden huutoa jossain puiden latvoissa, se nosti päätään ja vinkui hiljaa – ikään kuin tunnistaen niiden äänen.
