Varhainen aamu Karpaattien juurella. Sumu leijui yhä mäntyjen keskellä ja Cheremosh-joki jylisi yön myrskyn jälkeen. Metsänvartija Elias Novak, noin viisikymppinen mies, jolla oli väsyneet mutta ystävälliset kasvot, käveli polkua pitkin tarkistaen myrskyn jäljiltä kaatuneita puita teiltä. Ilmassa tuoksui kostea maa ja hartsi, ja muta limaantui jalkojen alla.
Kävellessään vanhaa joenuomaa pitkin hän kuuli yhtäkkiä oudon äänen – kuin joku nyyhkyttäisi. Ei ihmisen itkua, mutta ei aivan eläimenkään. Elias pysähtyi ja kuunteli. Hiljainen, sydäntäsärkevä voihkaisu kantautui hänen luokseen sumun läpi.
Hän puikkelehti pensaiden läpi, kunnes tuli suureen lätäkköön ja näki hevosen. Villi, laiha, vatsaa myöten mudassa. Sen jalka oli jumissa massiivisen rungon alla, myrskyn kaatamana. Eläin vapisi, sen silmät loistivat kyynelistä ja pelosta. Jokaisella yrityksellä irrottautua puu vain painoi kaviotaan kovemmin.
Elias jähmettyi. Hänen edessään seisoi olento, joka yleensä vältteli ihmisiä – ylpeä vuorihevonen, joka polveutui villistä Karpaattien laumoista. Mutta nyt se katsoi häntä kuin se olisi sen viimeinen toivo.
”Rauhoitu, tyttö… rauhoitu”, hän sanoi hiljaa ja yritti puhua mahdollisimman lempeästi.
Hän lähestyi, riisui takkinsa ja peitti hevosen kuonon estääkseen sitä potkimasta. Hän tarttui oksaan ja yritti irrottaa raskasta runkoa – mutta se ei edes liikkunut. Sitten hän juoksi autolleen hakemaan köyttä ja sorkkarautaa.
Minuutit kuluivat. Kun hän palasi, hevonen liikkui tuskin – sen hengitys oli käheytynyt, silmät puoliksi kiinni. Elias puri huultaan, työnsi sorkkaraudan puun alle ja alkoi vetää. Hänen suonensa pullistuivat, hänen kätensä vapisivat. Muta limahti hänen saappaidensa alla, hiki valui hänen kasvoilleen.
Kolmannella yrityksellä runko liikkui. Hevonen nytkähti, mutta kaatui uudelleen. Sitten Elias ryömi lähemmäs, sitoi köyden puun ympärille, kiinnitti sen auton puskuriin ja laittoi vaihteelle. Moottori jyrisi – puu oli vihdoin liikkunut.
Hän ryntäsi eläimen luo ja vapautti sen jalan. Ihossa oli syvä viilto, mutta luu oli ehjä. Elias otti ensiapulaukkunsa, puhdisti haavan ja sitoi sen. Koko ajan hevonen ei vastustellut – aivan kuin se olisi ymmärtänyt, että hän pelasti sen.
Kun hän oli valmis, se nosti päätään ja hirnahti hiljaa – tuskin kuultavasti, jonkinlaisella inhimillisellä kiitollisuudella.
Elias pysyi sen luona iltaan asti. Se kantoi vettä joesta, karkotti kärpäset pois ja puhui sille hiljaa, kuin vanhalle ystävälle. Ja sitten, kun aurinko laski vuorten taakse, hevonen seisoi varovasti. Se otti muutaman askeleen – ja pysähtyi yhtäkkiä. Se katsoi sitä pitkällä, lävistävällä katseella.
Se tuli lähemmäs ja nuuski kuonollaan sen olkapäätä. Elias jähmettyi – hän tunsi hänen lämmön, hänen hengityksensä ja tajusi yhtäkkiä: tämä ei ollut vain eläin. Tämä oli elävä sielu, kiitollinen hänen pelastuksestaan.
Seuraavana päivänä hän palasi samaan paikkaan – tarkistaakseen, oliko hän eksynyt kauas. Mutta hevonen oli poissa. Vain kavionjälkiä veden äärellä.
Viikko kului. Elias oli melkein unohtanut tämän tapauksen, kun eräänä yönä metsässä syttyi tulipalo. Salama iski kuivaan mäntyyn, ja liekit levisivät nopeasti tuulen mukana. Metsänvartija lähti ensin liikkeelle taskulamppu ja radio mukanaan. Tuuli piiskasi savua, ja oksat halkeilivat. Hän yritti johdattaa eläimet ulos, mutta hän itse oli loukussa: puu oli kaatunut ja tukkinut polun.
Yhtäkkiä savun takaa kuului tuttu hirnunta. Tulen läpi, ikään kuin suoraan pimeydestä, ilmestyi itse hevonen. Hänen silmänsä hehkuivat kuumuudesta, harja tuhkan peitossa. Hän lähestyi, korskahti kovaa ja – ikään kuin tajuten, mitä hänen oli tehtävä – juoksi kohti aukeaa. Elias yskien seurasi häntä.
Hevonen ravaili tasaisesti ja katsoi taakseen, ikään kuin ohjaten häntä. Näin he nousivat tulirenkaasta – suoraan puroon, missä se oli turvallista. Kun palomiehet saapuivat, Elias seisoi veden äärellä pelastajansa vierellään.
Myöhemmin hän yritti löytää hänet. Hän kysyi paimenilta, käveli pelloilla, asetti kameroita – mutta ei koskaan nähnyt häntä enää. Vain joskus, öisin, hän kuuli hiljaisen hirnahduksen kaukaa ja näki siluetin rinteessä – ylpeän hevosen, joka kimalteli kuunvalossa.
Ja joka kerta hän ajatteli:
”Joskus kiitollisuus ei ole sanoissa. Se on teoissa, joita ei voida selittää.”
