Palasin kotiin raskaan päivän jälkeen. Lunta tartui tuulilasiin, ajovalot heijastuivat märästä asfaltista ja edessä oli loputon liikenneruuhka. Olimme olleet jumissa noin neljäkymmentä minuuttia kykenemättä liikkumaan tai kääntymään. Laitoin radion päälle, otin hansikkaani pois ja katselin vain sadepisaroiden valuvan hitaasti lasia pitkin.
Ja yhtäkkiä – kevyt naputus ikkunaan.
Säpsähdin.
Pieni tyttö seisoi vieressäni. Hän ei voinut olla yli viisi- tai kuusivuotias. Hän oli litimärkä, yllään vanha takki, jonka letit olivat hieman löysät. Hän katsoi suoraan minuun – rauhallisesti, pelottomasti, ikään kuin tietäisi kuka olin.
”Avaa ovi, kiitos”, hän sanoi ohuella äänellä.
Avasin ikkunan raolleen, ja kylmä ilma virtasi sisään.
”Oletko eksyksissä?” kysyin.
Hän pudisti päätään.
”En. Halusin kertoa sinulle jotakin.”
Rypistin kulmiani.
– ”Mistä tulit, pikkuinen? Missä äiti on?”
Ja yhtäkkiä hän ojensi kätensä – pienen, märässä lapasessa – ja puristaa kolikkoa. Vanhaa, tummaa, keskellä reikäistä.
”Ota tämä”, hän sanoi. ”Se on sinulle. Mutta älä hukkaa sitä. Tarvitset sitä pian.”
Olin hämmentynyt.
— ”Miksi?”
Tyttö katsoi minua vakavasti valtavilla silmillään ja vastasi:
— ”Koska odotat liian kauan. Kolmen päivän kuluttua tiedät kaiken.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, autot soivat torvella edellä – liikenneruuhka oli alkanut liikkua. Olin kirjaimellisesti hetken hereillä, vilkaisin peiliin… ja hän oli poissa. Ei jälkeäkään.
Nousin autosta ja katselin ympärilleni – ei ketään. Vain sumua, ajovaloja, märkää asfalttia.
Palatessani autolle näin kolikon istuimella. Hän oli kylmä kuin jää.
Kolme päivää kului.
Sinä iltana ajoin samaa reittiä. Mies seisoi tien laidassa vaihtamassa rengasta. Hidastin vauhtia – en tiedä miksi. Hän katsoi ylös, ja hengitykseni salpautui.
Se oli hän.
Mies, jota kerran rakastin, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen.
Aloimme jutella aivan kuin emme olisi koskaan eronneetkaan. Ja kun epäuskoisena avasin hansikaslokeron ottaakseni lautasliinoja, kolikko putosi lattialle vaimealla kilinällä.
Ja sitten huomasin ensimmäistä kertaa kaiverretun tekstin:
”Kaikki palaa takaisin, kun on aika.”
Nostin sen – ja mies katsoi minua ja sanoi yhtäkkiä:
”Se on outoa. Minulla oli aivan samanlainen. Eräs tyttö tien päällä antoi sen minulle.”
Jähmyin.
Katsoimme toisiamme – ja ymmärsimme, ettei tämä kohtaaminen voinut olla sattumaa.
