Kylmänä aamuna Islannin rannikolla kalastajat havaitsivat horisontissa oudon, harmaan muodostelman. Aluksi he luulivat sitä jäävuoreksi tai haaksirikoksi, mutta uidessaan lähemmäs he tajusivat, että kyseessä oli valtava sinivalas, joka oli ajautunut rannalle. Planeetan suurin olento makasi liikkumattomana hiekalla, sen ruumis keinui kevyesti aalloissa, pinnalta nousi heikkoa höyryä.
Valas oli jättimäinen – yli 25 metriä pitkä ja painoi noin 150 tonnia. Mutta eniten kaikkia huolestutti haju – ei tavanomainen meren tai mätänevän kalan haju, vaan metallinen, oudon kemiallinen, ikään kuin jokin palaisi sisällä.
Reykjavik Marine Instituten biologit saapuivat muutamaa tuntia myöhemmin. He odottivat rutiininomaista ruumiinavausta – valaiden karilleajamiset eivät ole harvinaisia. Mutta muutamassa minuutissa kävi selväksi: tämä tapaus oli erilainen kuin mikään muu.
Kun tiedemiehet avasivat vatsan, he eivät löytäneet tavanomaisia kalmarin tai kalan jäänteitä, vaan jotain kovaa ja kylmää, metallinen kiilto. Esineen poistaminen ei ollut helppoa – se oli suuri ja peittynyt paksuun suola- ja leväkerrokseen.
Kun löytö puhdistettiin, kaikki jähmettyivät. Se oli antiikkisen ohjauspyörän palanen, jossa oli messinkikoristeita ja kaiverrus: ”Aurora, 1892”. Lähellä oli köydenpätkiä, kuparinpala ja… ihmisen kenkä, juuttunut vatsan kuituihin.
Tiedemiehet eivät voineet uskoa sitä. Kuinka 1800-luvun laivan hylky saattoi päätyä valaan ruumiiseen?
Historioitsijat löysivät nopeasti sattuman. ”Aurora”-niminen laiva lähti Hampurin satamasta vuonna 1892 matkalla Etelämantereelle. Aluksessa oli tutkijoita, keräilijöitä ja – huhujen mukaan – sotilaskonsultteja. Laiva katosi Etelämerelle. Yhtäkään ruumista ei löydetty, eikä yhtäkään signaalia tallennettu.
Nyt, yli sata vuotta myöhemmin, osa sen tarinasta on löytynyt… sinivalaan sisältä.
Tiedemiehet arvelivat, että eläin on saattanut nielaista merenpohjassa lojuneita hylkyjä. Mutta yksi yksityiskohta oli hämmentävä: metalli ei ollut syöpynyt niin kuin sen pitäisi olla vuosisatojen veden alla olon jälkeen. Näytti siltä kuin esineet olisivat olleet meressä vain muutaman kuukauden.
Kolme päivää myöhemmin, kun ruhoa valmistellaan kuljetusta varten, yksi avustajista huomasi kiiltävän sylinterin vatsan laskosten välissä. Se oli suljettu ja huomattavan hyvin säilynyt. Sisällä oli tiivis kapseli, joka sisälsi pergamenttia.
Siihen oli kirjoitettu vapisevalla käsialalla:
”Meidät lähetettiin hakemaan löytöä, josta kenenkään ei pitäisi tietää. Tämä ei ole retkikunta. Tämä on kansi.
Jos löydät tämän, älä avaa sitä.
Anteeksi meille.”
Allekirjoitus: Kapteeni Erich K. Müller, 1892.
Kun tiedot vuotivat lehdistölle, maailma räjähti.
Sanomalehdet raportoivat:
”Valas nielaisi jälkiä salaisesta saksalaisesta retkikunnasta!”
”Mitä Aurora-tehtävä piilotti?”
”Biologit löysivät viestin 1800-luvulta sinivalaan sisältä!”
Mutta muutamaa päivää myöhemmin laboratorio, jossa löydöt säilytettiin, suljettiin yhtäkkiä. Tuntemattomat henkilöt sotilaspuvuissa takavarikoivat kaikki asiakirjat. Tutkijat pakotettiin allekirjoittamaan salassapitosopimus.
Sittemmin kukaan ei ole nähnyt sylinteriä tai ohjauspyörää. Kalastajat, jotka löysivät valaan ensimmäisenä, kertoivat tuntemattomien ihmisten tarkkailevan sitä, ja eräänä yönä joku ui rantaan ja otti ruumiinavauksen jälkeen jäljelle jääneitä luunpalasia.
Muutamaa viikkoa myöhemmin yksi tutkijoista julkaisi nimettömänä sanelukoneella tehdyn äänitteen. Hänen äänensä, joka vapisi pelosta, kuului:
”Katsoin tavaratilan sisään… siellä oli kuparilevy, jossa luki: ’Aurora-projekti. Luokiteltu.’
Tämä ei ole sattumaa. Tämä ei ole vain laiva. Tämä on varoitus.”
Nyt löydöstä vaiennetaan. Raportit puhuvat vain ”tuntemattomista metalliesineistä merinisäkkään ruumiissa”.
Mutta ne, jotka näkivät sen omin silmin, ovat varmoja: tämä valas nielaisi enemmän kuin vain laivan hylyn – siitä tuli salaisuuden viimeinen vartija, jota ihmiskunnan ei koskaan ollut tarkoitus löytää.
