Hiljaisessa kaupungissa lähellä Salzburgia asui iäkäs mies nimeltä Henry Vogel. Hän työskenteli postinkantajana yli neljäkymmentä vuotta. Hän eli vaatimattomasti, poistui harvoin kotoaan, ja vietti iltansa istuen vanhan puupöydän ääressä lajitellen ja laskeen kolikoita.
Kupari, hopea, kuluneet ja kiiltävät – hän rakasti niitä kaikkia. Hänen pienen talonsa lattian alla oli säkkejä täynnä vaihtorahaa. Naapurit vitsailivat, että Henry luultavasti halusi päästä Guinnessin ennätysten kirjaan tai rakentaa itselleen ”kolikkopalatsin”. Hän vain hymyili ja sanoi: ”Pidän vain niiden äänestä. Pienet asiat kertyvät yhteen, mikä on jotain suurempaa.”
Vuodet kuluivat. Kukaan ei tiennyt, kuinka monta kolikkoa hänellä oli, ennen kuin hänen seitsemänkymmenen syntymäpäivänsä jälkeen paikallinen pankki auttoi häntä laskemaan ne kaikki. Tulos hämmästytti kaikkia – yli puoli miljoonaa kolikkoa, arvoltaan yli kaksikymmentätuhatta euroa!
Mutta se, mitä Henry teki seuraavaksi, hämmästytti koko kaupunkia.
Sen sijaan, että hän olisi ostanut auton, remontoinut kotinsa tai matkustanut, hän valitsi täysin erilaisen lähestymistavan. Henry meni paikalliseen kouluun, jossa hän oli aikoinaan käynyt, ja kysyi rehtorilta, kuinka paljon uuden leikkikentän ja pienen kirjaston rakentaminen oppilaille maksaisi.
Seuraavana päivänä hän toi kärryillä kolikoilla täytettyjä säkkejä.
”Nämä kolikot ovat odottaneet hetkeään”, hän sanoi. ”Anna niiden nyt palvella lapsia.”
Kuukautta myöhemmin koulun piha muuttui – paikalle ilmestyi uusia keinuja, liukumäkiä, penkkejä ja viihtyisä lukunurkkaus. Seinällä roikkui laatta:
”Lahja Henry Vogelilta – mieheltä, joka uskoi, että pienelläkin voi olla suuri merkitys.”
Kun toimittajat kysyivät häneltä, miksi hän teki niin, hän vastasi:
”Raha on vain metallia. Hyvyys kestää kauemmin.”
