Mies asui yksin pienessä talossa metsän reunalla. Se oli hiljainen, kaunis paikka – aamulla sumuista, illalla auringonlaskua ja yöllä kuului tikan koputusta ja pöllöiden huhuilua kaukaisuudessa. Hän rakasti tätä yksinäisyyttä: vedenkeitintä liedellä, pehmeää nojatuolia, vanhaa televisiota, kirjoja – ja rauhaa.
Sinä iltana kaikki oli entisellään. Lunta satoi paksuina hiutaleina, eikä ulkona näkynyt ketään. Mies kaatoi itselleen kuumaa teetä, sytytti pöytälampun ja istuutui ikkunan viereen tuolille. Hän oli juuri nostanut kupin, kun valtava varjo yhtäkkiä välähti ulkona.
Aluksi hän luuli sitä heijastukseksi. Sitten joku oli tullut liian lähelle. Mutta seuraavassa sekunnissa kuului rysähdys, lasi särkyi ja jotain valtavaa, tummaa ja sarvillista lensi olohuoneeseen!
Mies hyppäsi taaksepäin, tee läikkyi, tuoli kaatui. Hänen edessään seisoi hirvi – oikea, täysikasvuinen, massiivinen hirvi. Lampunvalosta sokaistuna hän syöksyi ympäri huonetta, paiskoi huonekaluja ja kaatoi verhoja. Näkymä oli kuin unesta: lunta satoi sisäänpäin, kirjoja lenteli, astioita kilisi ja valtava villieläin hyppi lattialla hämmentyneenä siitä, missä se oli.
”Hiljaa, hiljaa, tyyntä…” oli kaikki, mitä mies sai sanottua, vaikka hänen kätensä tärisivät. Hän ei tiennyt, mitä tehdä: juokseminen oli liian myöhäistä, huutaminen turhaa. Hirvi iskeytyi kyljellään pöytään ja rikkoi kehystetyn valokuvan hänen vaimostaan. Hän jähmettyi hetkeksi ja astui sitten eteenpäin. Hän nappasi vanhan takin naulakosta ja peitti ajattelematta eläimen pään.
Hirvi jähmettyi. Sekunti – kaksi – ikuisuus. Sitten, hengittäen raskaasti, se alkoi perääntyä. Mies avasi oven selälleen – ja jättiläinen, korskuen ja liukuen lattialla, juoksi ulos lumeen, tallasi kukkapenkkiä ja katosi pimeyteen.
Talo oli kaoottinen kaaos: särkynyttä lasia, rikkinäisiä huonekaluja, läikkynyttä teetä ja höyryä särkyneestä ikkunasta. Mies seisoi siinä hengittäen raskaasti, yhä takkiaan pidellen. Hän ei voinut uskoa, ettei se ollut unta.
Muutamaa minuuttia myöhemmin pelastajat saapuivat – naapurit olivat soittaneet kuultuaan äänen. Kävi ilmi, että eläin oli juossut moottoritietä pitkin, säikähtänyt ajovaloista ja kääntynyt kohti taloja. Se oli juossut pihan poikki ja nähtyään heijastuksen ikkunassa päättänyt, että se oli uloskäynti.
”Olet onnekas”, sanoi yksi pelastajista tutkiessaan jälkiä. ”Ne yleensä rikkovat kaiken.”
”Ja hän jätti vain yhden”, mies huokaisi pitäen kädessään valokuvaa säröillä olevassa kehyksessä.
Kuvassa näkyi hänen vaimonsa hymyilemässä saman metsän taustalla. Metsässä hän nyt näki kavionjälkiä joka aamu. Joskus tuoreita.
Sen jälkeen mies ei ole sulkenut verhoja. Hän sanoo, että jos hirvi tulee uudelleen, hän ei enää pelkää sitä. Koska nyt hän tietää: joskus jopa kaaos voi vallata talon muistuttaakseen sinua siitä, että olet elossa.
