Tammikuu oli loppu sivu, ja Pohjois-Suomeen oli laskeutunut rankka lumisade.
Eräänä iltana 42-vuotias insinööri Leon Hartman oli palaamassa kotiin maalaistalostaan uskollisen labradorinoutajan Rockyn kanssa. Kylmyys kirveli hänen kasvojaan, lumi satoi laatoina, mutta hän oli rauhallinen: he kävelivät tuttua polkua pitkin lumipeitteistä mäkeä pitkin kohti valtatietä.
Kaikki kuitenkin muuttui hetkessä.
Rinteessä kuului vaimeaa rapinaa – ja ennen kuin Leon ehti auttaa, mitä tapahtui, ylhäältä satoi valtavasti lumikerros. Sekunnin varten lumivyöry hukutti heidät ovat alleen ja hautasi heidät.
Leonilla ei ollut edes aikaa huutaa.
Lumi painoi häntä maahan estäen häntä liikkumasta. Hiljaisuus ja pimeys häntä häntä. Hengittäminen oli mahdotonta, ilma loppui nopeasti.
Hän vapauttaa kätensä, mutta lumi sakeutui. Paniikki kasvu, kun yhtäkkiä paksun lumen läpi kuului heikko vihellys.
Katso Rocky. Koira oli jumissa, mutta kieltäytyi antamasta periksi. Sen kynnet raapivat pakkautunutta lunta, sen käpälät kaivoivat raivokkaasti ylöspäin.
Leon tajusi: jos joku voisi pelastaa heidät, se olisi hänen koiransa. Hän kuuli raapivan lunta, hengittävän jatkuvasti, mutta ei pysähtyi Rockvän.
Minuutti minuutilta kului. Jokainen hengenveto paremmin. Mutta yhtäkkiä ylhäältä ilmestyi ohut valonsäde – koira oli kaivanut kuopan ja murtautunut sen läpi.
Rocky ei juossut karkuun. Se hyppäsi niintänsä luo ja alkoi kaivaa takaisin, leventäen käytävää, tulee raikasta ilmaa pääsi Leonin luo.
Kun se tuli esiin, koiran pelastus hälytyshuudon – kovaa, epätoivoista, ikään kuin apua huutaen. Lumiauraa käyttää työntekijät kuulivat sen haukun. Roki juoksi niitä luokseen, tarttui heidän hihoihinsa ja juoksi eteenpäin. Se kääntyi ja johdatti heidät ylös rinnettä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän löysivät lumivyörypaikan ja valvovat koiran kaivaman kuopan. Hän alkoivat kaivaa lunta ja näkivät pian käden. Leon vedettiin ylös – uupuneena, kylmästä sinisenä, mutta elossa.
Herättyään hän halasi Rokia.
Koira makasi lähellä, kylmyydestä täristen, mutta ei irtautunut isäntänsä vieltä. Sen turkki oli huurteinen, silmät väsyneet, mutta kirkkaat, täynnä omistautumista.
Myöhemmin Leon kertoi toimittajille:
”Jos ei olisi häntä, minua ei olisi täällä. Hän ei ole vain koirani – hän on pelastajani.”
Nyt niitä sanoo sankareina pienessä Oulun kaupungissa.
Kotinsa lähellä olevalle tontille Leon pystytti kyltin:
”Täällä asuu Roki – koira, joka valloitti lumen.”
Ja joka kerta, kun ulkona alkaa lummyrsky, Leon hymyilee. Koska hän tietää: jopa uskoutuminen voi sulattaa kylmimmän jään.
