Anna odotti tätä päivää jännityksellä ja ripauksella pelkoa. Raskauden kuudes kuukausi on erityinen aika: hänen vatsansa on jo pyöreä, vauva liikkuu ja elämä on täynnä odotusta ja pelkoa. Hän saapui klinikalle aikaisin istumaan käytävällä, joka tuoksui lääkkeiltä ja kahvilta. Hänen miehensä oli, kuten aina, työmatkalla. Mutta Anna ei ollut vihainen: ”Tärkeintä on, että vauva on kunnossa”, hän toisti itsekseen.
Kun lääkäri, pitkä mies, jolla oli harmaantuvat kulmakarvat ja pehmeä ääni, kutsui hänet sisään, Anna hymyili ja asettui tutkimuspöydälle. Lämmintä geeliä, laitteen tuttu hurina, tuttuja harmaita varjoja näytöllä.
”Joten… tässä on kynä, tässä on pää…” lääkäri mutisi liikuttaen anturia hänen vatsansa yli.
Anna katsoi monitoria ihaillen.
Ja yhtäkkiä jokin muuttui. Lääkäri jähmettyi. Hämmennyksen varjo levisi hänen kasvoilleen. Hän veti anturin ulos ja asetti sen takaisin paikalleen. Hän kuunteli ja katsoi sitten uudelleen. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Odota… kuuletko sen?”
Anna jännittyi. Kaiuttimesta kuului tasainen rytmi: nap-nap-nap-nap-nap. Vauvan sydämenlyönti. Mutta sitten – tuskin havaittavasti – eri rytmi. Heikompi. Hitaampi.
Nap… nap…
Kaksi sydäntä.
”Olette saamassa… kaksosia?” Anna kuiskasi.
Lääkäri pudisti päätään. ”Ei. Kuvassa on vain yksi vauva. Vain yksi. Mutta… kuuluu ääni. Toinen lyönti, aivan kuin joku olisi lähellä.”
Hän sammutti laitteen, käynnisti sen uudelleen ja asetti anturin takaisin paikalleen. Ääni ei kadonnut. Lääkäri kurtisti kulmiaan. ”Haluan soittaa kollegalle.”
Minuutin kuluttua iäkäs nainen valkoisessa takissa astui sisään vakavana. Hän kuunteli hiljaa, tuijotti näyttöä ja teki yhtäkkiä itsensä ristin. Anna tunsi kylmänväristyksen kulkevan selkäpiitään pitkin. ”Mitä tapahtuu?” hän kuiskasi. ”Onko tämä vaarallista?”
– Ei, nainen sanoi hitaasti, se on vain… se on harvinaista. Hyvin harvinaista. Se tapahtuu, kun… joku on lähellä.
Anna ei ymmärtänyt. Mutta lääkäri rauhoitteli häntä nopeasti:
– Kaikki on hyvin, vauva kehittyy normaalisti. Se on vain… ehkä laitteessa oli toimintahäiriö. Tai signaalin heijastus.
Hän hymyili, mutta hänen silmänsä olivat huolestuneet.
Kotona Anna ei saanut unta pitkään aikaan. Hän kuuli tuon toisen sydämenlyönnin yhä uudelleen ja uudelleen.
Aluksi hän luuli kuvittelevansa sen. Mutta sinä yönä hän heräsi tunteeseen, että joku kosketti hellästi hänen vatsaansa sisältäpäin – ja hänen sisällään oli useampi kuin yksi sydämenlyönti. Hän asetti kätensä sen päälle – ja tunsi yhtäkkiä toisen lyönnin, hieman sivussa, epätahdissa ensimmäisen kanssa.
Seuraavana aamuna hän soitti äidilleen.
– Äiti, luuletko, että vauvalla voisi olla… enkelikaksoset?
Äiti pysähtyi ja vastasi sitten hiljaa:
”Sinulla… oli kerran veli. Serkku, syntymätön. Toinen sikiö kuoli kolmannella kuukaudella. Olit liian nuori, jotta olisimme voineet kertoa sinulle.”
Anna oli sanaton.
”Mitä?”
”Lääkärit sanoivat, että se ’liukeni’. Mutta ehkä sielu on vielä lähellä.”
Seuraavassa ultraäänitutkimuksessa kuului toinen lyönti. Laite oli uusi, anturi oli erilainen, lääkäri oli erilainen.
Mutta rytmi toistui. Näytöllä vain yksi vauva hymyilemässä, ikään kuin vilkuttaen. Ja ruudun ulkopuolella heikko tömähdys… tömähdys… tömähdys…
Lääkäri ei sanonut mitään. Hän kysyi vain:
”Oletko menettänyt ketään aiemmin?”
Anna nyökkäsi.
”Ehkä joku suojelee vauvaasi.”
Siitä lähtien raskaus sujui hyvin. Anna tunsi, ettei hän ollut yksin. Kun hän oli peloissaan, hänen sydämensä alkoi lyödä tasaisesti, ja toinen rytmi, tuskin kuultavissa, tuntui napsahtavan ja tuudittavan hänet uneen.
Synnytys oli helppo. Poika syntyi terveenä, kirkkaan sinisillä silmillä ja pehmeällä, pörröisellä päällä.
Kun kätilö nosti hänet, Anna puhkesi kyyneliin – onnesta ja oudosta tunteesta, ikään kuin huone olisi lämmennyt heidän välillään. Mutta sitten lääkäri kurtisti kulmiaan yllättyneenä.
”Ihmeellistä…” hän sanoi. ”Vauvalla on sydämenmuotoinen syntymämerkki rinnassaan.”
Anna hymyili kyynelten läpi.
”Hän ei ole yksin”, hän kuiskasi. ”Hänen veljensä on täällä. Ei vain täällä.”
Siitä lähtien, joka ilta, kun hän laittoi vauvan nukkumaan, hän painoi kätensä hellästi vauvan rinnalle ja kuiskasi:
”Kiitos, että pidät hänestä huolta.”
Ja huoneen hiljaisuudessa, vauvan sydämen lyödessä omaa rytmiään, hän tuntui yhä kuulevan toisen äänen lähellä – hieman hiljaisemman, hieman hitaamman, mutta silti elävän.
Kopp… kop…
