Aurinko laski tummien kuusien taakse, kun Mihail, 30 vuoden kokemuksella metsänhoitaja, kuuli heikon, lähes surullisen ulvonnan. Hän pysähtyi ja kuunteli. Ulvonta tuli jäätyneeltä järveltä – ja kuulosti siltä kuin se ei kuuluisi laumalle, vaan yhdelle epätoivoiselle olennolle.
Mihail seurasi ääntä. Lumi narisi, pakkanen puri hänen hengitystään. Kun puut erkanivat, hän näki järven – ja sen, mikä sai hänen sydämensä painumaan pohjaan.
Aivan jään keskellä oli reikä, jonka ympärillä jää halkeili. Ja lähellä, puoliksi veden alla, makasi susi. Sen etutassut vapisivat yrittäen pysyä jäällä. Vesi sen ympärillä oli verestä tummaa. Sen tassu oli jäänyt ruosteiseen ansaan.
Susi ei enää ulvonut. Se vain hengitti hiljaa – ja katsoi miestä.
”No, veli…” Mihail sanoi hiljaa. ”Haluatko elää? Älkäämme sitten tehkö mitään tyhmää.”
Hän sitoi köyden vyölleen ja toisen pään mäntyyn. Jää halkeili joka askeleella. Susi nosti päätään, mutta ei edes yrittänyt murista – sillä ei ollut enää voimia. Mihail makasi vatsallaan, ryömi suden luo, heitti köyden suden käpälien yli ja veti hitaasti.
Yhdessä hetkessä jää hänen allaan rusahti hiljaa. Hän jähmettyi. Sitten uusi nykäys. Ja peto huomasi olevansa kiinteällä jäällä.
He molemmat lysähtivät rannalle. Susi hengitti raskaasti, silmät suljettuina. Mihail näki veren leviävän helakanpunaisina läiskinä lumen yli.
”Siinä se, siinä se… Minä hoidan loput.”
Hän kantoi pedon taloon – vanhalla viltillä, kuin haavoittuneen koiran. Liesi paloi, ja pihkan haju täytti huoneen. Mihail vapautti varovasti ansan, puhdisti haavan ja sitoi sen. Susi vinkui, mutta ei vastustellut.
”Ole kärsivällinen.” ”Jos kuolet täällä, ainakaan lumeen”, hän mutisi, mutta hänen kätensä olivat pehmeät.
Yö oli pitkä. Susi hengitti raskaasti, joskus ulvoen hiljaa unissaan. Mihail istui hellan ääressä, joi yrttiteetä ja mietti: ”Mitä minä teen? Toin kotiin pedon… Vanha hölmö.”
Mutta aamulla susi avasi silmänsä.
Se ei murissut. Se vain tuijotti hiljaa. Pitkään. Ja sitten – hitaasti, vaivalloisesti – se nuuski metsänvartijan kämmentä. Lähes huomaamattomasti.
Päivät kuluivat. Susi söi vähän, joi vettä ja makasi hellan ääressä. Joskus, kun Mihail puhdisti aseensa tai höyläsi puuta, peto katseli hiljaa. Sen silmissä ei ollut enää vihaa – vain väsymystä ja… jotain kiitollisuuden kaltaista.
Seitsemäntenä päivänä susi nousi. Se meni ovelle. Mihail avasi sen.
Ulkona oli tuoretta lunta. Susi otti askeleen. Se kääntyi ympäri.
Mihail nyökkäsi:
”Mene.” Taiga odottaa sinua. Ei ole minun tehtäväni pitää sinua.
Susi viipyi vielä hetken… ja katosi metsään.
Viikko kului. Aamulla, kun Mihail pilkkoi puita, hän kuuli tutun äänen. Ei vain yhden, vaan useita ääniä. Ulvonta. Syvä, pitkäveteinen. Hän käveli metsän reunaan.
Metsän reunassa, kuusien keskellä, seisoi lauma. Johtaja – harmaa susi, jolla oli sidottu käpälä – katsoi suoraan häneen. Se oli hän.
Lauma seisoi rauhallisesti – ei hyökkäystä.
Johtaja lähestyi. Aivan talon lähellä olevan lumipeitteen reunalle. Hän painoi päänsä alas, lähes huomaamattomasti.
Sitten hän kääntyi. Ja yhdessä lauman kanssa katosi talviseen metsään.
Mihail seisoi liikkumattomana pitkään. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Kiitos teillekin.”
Sen talven jälkeen kukaan ei ole nähnyt susia kylän lähellä. Kukaan ei ole kuullut yöllistä ulvontaa ikkunoiden alla. Metsästäjät valittivat, että lauma oli vaeltanut kauas pohjoiseen.
Mutta joka talvi, kun ensilumi satoi, Mihail meni järvelle, jonka jää oli kerran haljennut, ja katsoi metsään.
Koska jossain siellä, mäntyjen ja lumen keskellä, eli susi, joka ei kerran purrut hänen kättään… mutta muisti sen lämmön.
