Olin käynyt samassa supermarketissa vuosia. Työntekijät tunsivat minut, hymyilivät aina lämpimästi, enkä koskaan epäillyt tuotteiden laatua. Tästä tavasta tuli eräänlainen hiljainen takuu: tuttu paikka tarkoitti turvallisuutta.
Mutta eräänä päivänä matkalla kotiin päätin pysähtyä toiseen kauppaan. Se oli uusi, kaunis, kaikki kiilsi, esillepanot olivat siistejä. Nappasin palan naudanlihaa epäröimättä – tavallinen ilta, tavallinen ostos. Tai niin luulin.
Kun pääsin kotiin, avasin lihan kääreestä ja aloin ruoanlaiton, kaikki meni kuten tavallista: pesin lihan, laitoin sen leikkuulaudalle ja otin veitsen. Mutta heti ensimmäisestä viillosta lähtien tunsin, että jokin oli vialla – sisus oli kiinteä ja kova, kuin vieras. Aluksi luulin sen olevan jänne tai luu. Mutta heti kun leikkasin syvemmälle, sydämeni vajosi.
Lihan sisällä oli pieni metalliesine. Ei rusto, ei luu. Pieni, kiiltävä elektroniikkalaite. Vedin sen varovasti ulos ja nostin sitä valoa vasten. Se näytti anturilta tai jonkinlaisen majakan osalta.
Ja ajatus siitä, että kaikki tämä olisi voinut päätyä lasteni lautaselle, kirjaimellisesti lävisti minut. Entä jos olisimme niellyt sen? Entä jos sisällä olisi ollut paristo tai kemikaaleja? Tärisin jo ajatuksesta.
En nukkunut koko yönä. Aloin selvittää, mitä se voisi olla. Kävi ilmi, että suurilla tiloilla eläimiin on joskus asennettu antureita niiden olosuhteiden seuraamiseksi tai hallitsemiseksi. Mutta määräysten mukaan tällaiset laitteet on poistettava ennen lihan myyntiä. Miksi juuri tämä pala päätyi käsiini, on edelleen vastausta vailla.
Oliko kyseessä työntekijän virhe? Huolimattomuus? Vai pelkkä onnettomuus? Mutta itse tosiasia on pelottava.
Siitä illasta lähtien olen ymmärtänyt: puhdas pakkaus ja kirkas etiketti eivät tarkoita turvallisuutta. Emme tiedä, mitä tapahtuu, ennen kuin tuote saapuu jääkaappiimme. Yksi huomaamaton hetki, ja vaara on jo keittiön pöydällä.
Katsoin sitä kylmää metallinpalaa ja tunsin sekoituksen pelkoa ja kiitollisuutta. Pelkoa – siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Ja kiitollisuutta – ettei niin käynyt.
Nykyään lähestyn ruokaa eri tavalla. Otan aikani. Tarkastan huolellisesti lihan, kalan ja vihannekset. Kyllä, joskus se vie hieman kauemmin, mutta perheeni terveys on tärkeämpää.
En kerro tätä tarinaa pelotellakseni sinua. Kerron sen pikemminkin muistutuksena: luottamuksen on kuljettava käsi kädessä tarkkaavaisuuden kanssa. Jos jokin tuntuu oudolta, on parempi pysähtyä ja katsoa sitä tarkemmin. Tämä voi pelastaa sinut katastrofilta.
Ja muistan vieläkin, kuinka tuo metallinsirpale kiilsi keittiön valossa. Kananlihalle nousi iho. Mutta samaan aikaan valtava helpotus: kaikki oli hyvin.
Ruoan pitäisi tuoda lämpöä, makua ja rauhaa, ei piilotettua uhkaa. Joten neuvoni on yksinkertainen: älä ole välinpitämätön pienille asioille. Joskus ne pelastavat sen, mikä on kallisarvoisinta.
