Olimme jo pitkään haaveilleet Alppien näkemisestä – niiden aitojen, lumihuippuisten, kimaltelevien vuorenhuippujen, joita näkee vain postikorteissa. Emil Hofmann, tyttöystäväni Larisa Rein ja kaksi muuta ystävääni, Mario Carvero ja Sofi Lindström, vuokrasivat auton Münchenistä ja lähtivät aikaisin aamulla katsomaan ensimmäistä auringonnousua Itävallan vuorten yllä.
Päivä alkoi täydellisesti. Harmaa taivas kirkastui vähitellen, tie mutkitteli kylien välissä, joissa talot oli koristeltu puuveistoksilla ja lehmät kävelivät laiskasti laitumelle. Nauroimme, laitoimme musiikin soimaan, joimme kuumaa kahvia termospullosta ja teimme suunnitelmia jäätikkövaellukselle.
”Jos olemme onnekkaita”, Mario sanoi katsoen karttaa, ”pääsemme hiihtohissille ja näemme auringonnousun huippujen yllä.”
Mutta vuoret lähestyivät nopeammin kuin odotimme, ja niiden mukana tuli sumu. Ensin vaalea ja hopeinen, sitten paksu ja valkoinen, ikään kuin siihen olisi kastettu maitoa. Tie kapeni, mutkat jyrkkenivät. Sammutimme musiikin. Jopa moottori tuntui kovemmalta.
– Emil, ole varovainen, Sophie sanoi hiljaa. – Täällä on paljon irtonaisia kiviä.
Muutaman minuutin kuluttua sade muuttui räntäsateeksi. Asfaltti kimalsi kuin peili. Hidastin vauhtia. Mutta mutkan takana meitä odotti jotain, mitä kukaan ei ehtinyt nähdä.
Lensimme pois.
Pyörät menettivät pidon, auto väisti jyrkästi. Tuntui kuin joku olisi työntänyt meitä näkymättömällä kädellä. Kuulin vain Larisan huudon. Ohjauspyörä revähti käsistäni, ja kaikki ympärilläni muuttui pyörivän lasin, lumen ja metallin sumuksi.
Törmäys.
Auto pyörähti ympäri, paiskautui katolla tien reunaan, vieri alas rinnettä ja juuttui kahden kiven väliin laskeutuen kyljelleen. Sisällä haisi bensiinille, turvatyynyistä tulevalle ruudille ja verelle.
– Kaikkiko elossa?! Mario kähisi.
Larisa itki, mutta nyökkäsi. Sophie piteli kylkeään, veri valui hänen käsivarttaan pitkin. Nytkähdin – turvavyö viilsi rintaani, mutta olin tajuissani. Auto narisi, tuuli piiskasi särkynyttä ikkunaa, ja ulkona oli valkoinen sumu ja hiljaisuus.
”Meidän täytyy päästä ulos”, sanoin hiljaa, hampaani kalistessa. ”Auto voi syttyä tuleen.”
Mario löi jäljellä olevan lasin rikki polvellaan. Työnsin oven ylös – se oli nyt katto. Kylmä ilma osui kasvoilleni. Autoimme toisiamme ulos – yksi kerrallaan, hitaasti, varovasti, peläten uutta romahdusta.
Ulkona oli vielä pahempaa.
Seisoimme kapealla maakaistaleella rotkon yläpuolella. Alapuolella pimeä metsä ja kalliojyrkänne. Auto pysyi ihmeen kaupalla kahden valtavan kiven varassa. Lunta satoi kovemmin, ja tie oli lähes näkymätön. Puhelinverkko ei kuulunut.
”Jos emme pääse moottoritielle seuraavan tunnin aikana”, Mario sanoi katsoen Larisaa, ”me jäädymme täällä.”
”Ja minne meidän pitäisi mennä?” Sophie kysyi ääni vapisten.
Katsoin ylös mutkaisille rinteille, joissa tie katosi sumuun.
”Takaisin”, sanoin. ”Seuraa renkaanjälkiä. Me tulimme täältä.”
Kävelimme hitaasti pitäen kiinni kaiteista, jotka olivat melkein poissa. Lumi viilsi ihoomme, saappaamme lipsahtivat. Takana olevaa autoa ei enää näkynyt – aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Se tuntui ikuisuudelta – mutta todellisuudessa vain kahdeltakymmeneltä minuutilta – kun ajovalot ilmestyivät etäisyyteen. Auto. Heiluttelimme käsiämme. Ajovalot sammuivat. Sieltä nousi mies – pitkä, paksupartainen ja lämmin aksentti puhuva.
”Mein Gott… oletko kunnossa?” hän sanoi.
Hänen nimensä oli Josef Steiner, ja hän asui lähellä olevassa talossa. Hän auttoi meidät autoonsa ja antoi meille peittoja ja kuumaa teetä.
”Olette onnekkaita”, hän sanoi hiljaa. ”Emme ole olleet tällä alueella pitkään aikaan.”
Käännyin ystävieni puoleen. Kaikkien kädet tärisivät. Larisa tarrautui hiljaa minuun.
Meidän oli tarkoitus nähdä vuoret. Mutta nyt ne eivät enää näyttäneet meistä kauniilta. Ne katsoivat meitä.
