Joki oli aina tyyni, kimaltelee laiskasti talojen välistä. Lapset kalastivat rannalla ja vanhukset istuivat penkeillä teekuppien kanssa. Kukaan ei tosissaan uskonut, että siitä voisi tulla vaarallista. Siihen yöhön asti.
Satoi jo kolmatta päivää peräkkäin. Illalla vesi nousi kävelysilloille, sitten pihoille ja keskiyöhön mennessä pohjakerroksiin. Ihmiset juoksivat kaduilla keräten lapsia ja asiakirjoja, auttaen naapureitaan. Jotkut huusivat, jotkut rukoilivat ja jotkut seisoivat liikkumatta, kykenemättä uskomaan, että heidän kylänsä katosi samean, kylmän veden alle.
Yhdeltä yöllä sähköt katkesivat. Jäljelle jäivät vain kynttilät, lyhdyt ja satunnaiset ajovalot. Joki pauhui. Vesi vei mukanaan lankkuja, tuoleja, leluja, kanaloita ja jopa pienen tomaattikasvihuoneen. Pelastajat eivät pysyneet perässä. Jotkut nostettiin veneellä, kun taas toiset kiipesivät itse katoille.
Ja aamulla laskeutui hiljaisuus.
Sumu leijui matalalla, harmaanvalkoisena, kuin pumpuli. Vesi peitti yhä puolet kylästä, mutta se ei enää noussut. Jäljelle jääneet ihmiset seisoivat hiljaa. Jotkut itkivät. Jotkut vain tuijottivat tyhjyyteen.
Ja yhtäkkiä nainen huusi:
”Katsokaa! Tuolla, vedessä!”
Kaikki kääntyivät. Puinen vene kellui hitaasti jokea pitkin, tulvineiden aitojen ja katkoneiden puiden välissä. Se oli pieni, vanha, kuin kalastusvene. Kukaan ei soutanut. Se vain ajelehti virran mukana.
Sen sisällä oli jotakin, käärittynä huopaan.
Kahluuhousuihin pukeutunut mies astui veteen ja veti veneen rantaan. Muut jähmettyivät. Hän avasi varovasti huovan… ja näki vauvan. Pienen, lämpimän, silmät suljettuina. Hän hengitti.
Ja sen vieressä oli viesti. Likomärkä, mutta sanat olivat edelleen luettavissa:
”Pelastakaa hänet. Loppu on merkityksetöntä.”
Kukaan ei tiennyt, kenen omaisuus hän oli. Yksikään raskaana oleva nainen kylässä ei ollut kadonnut. Yksikään perhe ei ollut ilmoittanut kadonneesta lapsesta. Vauva käärittiin kuiviin vaatteisiin, kannettiin jäljelle jääneeseen taloon ja liesi sytytettiin. Hän ei itkenyt. Hän vain makasi siinä, ikään kuin odottaen.
He ruokkivat häntä vuorotellen: joku toi äidinmaidonkorviketta, joku yritti muistaa, miten vauvaa pidetään sylissä. Ihmiset, jotka olivat menettäneet kotinsa, asiakirjansa, kaiken – unohtivat yhtäkkiä itsensä hetkeksi ja katsoivat vain häntä. Eräs vanha mies sanoi hiljaa:
”Tämä lapsi on kuin merkki. Aivan kuin itse joki olisi palauttanut toivomme.”
Mutta kysymys pysyi: kuka laittoi hänet veneeseen? Ja missä tämä henkilö on nyt?
Kun vesi laski, asukkaat alkoivat kävellä tuhoutuneiden talojen ympärillä. Kylän laidalla, lähempänä metsää, seisoi puutalo – tai mitä siitä oli jäljellä. Katto oli romahtanut, seinät puoliksi veden alla. Ja siellä, entisessä lastenhuoneessa, he löysivät seinältä lyijykynäluonnoksen – huolimattoman, mutta luettavan: naisen siluetti, vene… ja sen vieressä kehto.
Ja piirroksen alla yksi sana: ”Anteeksi.”
Sittemmin ihmiset ovat kertoneet tätä tarinaa eri tavoin. Jotkut uskovat äidin hukkuneen pelastaessaan lastaan. Toiset uskovat, että hän on yhä elossa, mutta lähti ajatellen, että se oli parasta. Ja jotkut uskovat, että lapsi ei ollut ollenkaan hänen, vaan hän oli yksinkertaisesti se, joka uskalsi tehdä mahdottoman.
Vauva kasvoi tässä kylässä. Häntä ei annettu orpokotiin. He kasvattivat hänet yhdessä: he ruokkivat häntä, opettivat häntä kävelemään, opettivat häntä puhumaan. Hän ei koskaan tiennyt, kuka hänen äitinsä oli… kunnes eräänä päivänä, monta vuotta myöhemmin, hän löysi juuri tuon viestin vanhasta vaatekaapista.
Vasta silloin hän kysyi:
”Kuka laittoi minut veneeseen? Ja miksi he kirjoittivat, ettei millään muulla ole väliä?”
Kuulemansa vastaus oli sellainen, että kylän kellot hiljenivät pitkäksi aikaa ja lapset lakkasivat nauramasta.
Mutta se on toinen tarina.
