Lunta oli satanut jo kolme päivää. Tuuli viilsi hänen kasvojaan kuin veitsi. Luka ja hänen raskaana oleva vaimonsa Emma ajoivat takaisin kaupungista hiekkatietä pitkin, kun auto sammui. Lähimpään kylään oli kymmenen kilometriä. Hänen puhelimensa ei näyttänyt signaalia, bensa oli vähissä ja ulkona raivosi täysimittainen lumimyrsky.
Emma huokaisi ja laittoi kätensä vatsalleen.
”Luka… Luulen, että se alkaa.”
Hän katsoi häntä ja kalpeni. Tuuli yltyi, yö sakeutui, lumi hautasi renkaat. Hän yritti käynnistää moottorin uudelleen, mutta tuloksetta. Vain moottorin vinkuminen ja hiljaisuus.
”Emme malta odottaa.” Luka avasi oven, kylmyys iski hänen kasvoilleen. ”Meidän on mentävä. Siellä pitäisi olla vanha metsämaja, muistatko?”
Emman onnistui hädin tuskin päästä ulos. Hänen askeleensa vajosivat lumeen. Tuuli vihelsi hänen korvissaan. Kahdenkymmenen minuutin kävelyn jälkeen hän tuskin tunsi jalkojaan.
”Luka, en voi…”
Hän tarttui häntä käsivarsista.
”Ole kärsivällinen. Vielä hetki.”
He kävelivät sokkona, kunnes näkivät lumimyrskyn läpi tumman siluetin – hylätyn mökin. Ovi juuttui, Luka löi laudan olkapäällään irti, ja he menivät sisään.
Siellä oli kylmä, mutta ainakin ei tuullut. Luka sytytti nopeasti tulen, löysi vanhan viitan ja levitti sen lattialle. Emma hengitti raskaasti ja pidti vatsaansa.
”Luka, hän tulee…”
Hän oli hämmentynyt, mutta teki parhaansa. Hän laittoi takkinsa Emman pään alle, keitti lunta tulen päälle ja etsi keinoja auttaa. Tuuli ulvoi ulkona – ja yhtäkkiä ulvonnan keskellä kuului toinen ääni – matala, käheä, villi.
Suden ulvonta.
Luka jähmettyi. Sitten – askeleita seinän takaa. Raskaita, hitaita. Hän otti rautatangon tulisijasta ja seisoi oven edessä.
”Ei nyt… ei nyt…”
Laudat narisivat. Ovensuuhun ilmestyi valtava harmaa varjo. Susi. Silmät – keltaiset, tarkkailevat. Eivät murinat. Vain katselivat.
Emma huudahti tuskissaan. Luka otti askeleen eteenpäin. Susi ei liikkunut. Vain laski hiljaa päätään.
Minuutit kuluivat kuin tunnit.
Kirkaisu. Kuiskaus. Huuto. Ja yhtäkkiä – ääni, joka peitti kaiken alleen. Lyhyt, laiha, elävä.
Vastasyntyneen itku.
Luka nosti lapsen syliinsä, kääri hänet takkiinsa. Emma hymyili uupuneena ja kuiskasi:
”Hän on elossa…”
Ja sitten Luka tajusi – susi oli yhä ovella. Seisomassa. Katselemassa. Ei lähtämässä.
Hän astui lähemmäs, ja eläin perääntyi hieman, mutta ei juossut karkuun. Se vain makasi oven vieressä peittäen käpälänsä hännällään.
Näin he viettivät yön – perhe sisällä, susi ulkona. Tuuli ulvoi, mutta mökin läheltä ei kuulunut ääntäkään. Oli kuin peto olisi vartioinut heitä.
Kun aamu sarasti, myrsky laantui. Luka meni ulos. Suden jäljet johtivat syvälle metsään. Jälkien vieressä makasi vanha luu – kuin lahja.
Muutamaa tuntia myöhemmin pelastajat löysivät heidät. Ja kun Luka kertoi heille, että susi oli vartioinut heitä koko yön, kukaan ei uskonut sitä.
Mutta sitten yksi pelastajista sanoi:
”Outoa. Mökin ympärillä oleva lumi on koskematon. Ei yhtäkään eläimen jälkiä, paitsi yksi ympyrä – ikään kuin se olisi kävellyt ympäriinsä koko yön vartioiden.”
Siitä lähtien, joka vuosi heidän poikansa syntymäpäivänä, Luka palaa tuohon mökkiin. Hän tuo mukanaan lihanpalan ja jättää sen oven viereen. Ja joka kerta aamunkoitteessa sen ympärillä oleva lumi tallautuu.
Hän ei enää koskaan nähnyt sutta. Mutta hän tiesi: se, joka tuli sinä yönä, ei ollut tullut sattumalta.
