Päivä alkoi tavalliseen tapaan. Clara kiiruhti sairaalan käytävää pitkin pidellen kädessään pinoa lääkärinpapereita. Se oli hänen kolmas vuoronsa peräkkäin, väsymys, käsidesin ja automaatista tulevan kahvin tuoksu – kaikki sulautui yhdeksi loputtomaksi virraksi. Hänen huoneensa oli peräkkäin, ja sisällä makasi uusi potilas, joka oli tuotu onnettomuuden jälkeisenä iltana. Keski-ikäinen mies, kädet sidottuina, heikko mutta tajuissaan.
Hän näytti rauhalliselta, melkein välinpitämättömältä. Hänen katseensa oli suora mutta väsynyt, ikään kuin hän olisi käynyt läpi kaiken. Kun Clara astui sisään, hän nyökkäsi hiljaa.
”Hyvää huomenta, herra Hale”, hän sanoi vetäen paperit esiin. ”Minun täytyy allekirjoittaa siirtopaperit toiselle osastolle.”
Hän nyökkäsi ja yritti ponnistella nostaakseen kynän. Hänen sormensa vapisivat. Clara veti ajattelematta pöydän sivuun ja auttoi häntä pitämään paperia. Hän allekirjoitti, huokaisi ja kiitti häntä hiljaa.
”Ette kai ole täältäpäin?” hän kysyi yrittäen pitää keskustelua käynnissä.
”Ei… Vain ohikulkumatkalla”, hän vastasi hieman hymyillen. ”Joskus tiet vievät sinut eri suuntiin kuin olit suunnitellut.”
Jostain syystä tämä lause kosketti häntä. Jokin hänen äänessään kuulosti tutulta, mutta Klara ei välittänyt siitä. Työ jatkui tavalliseen tapaan – verenpaineen mittaus, katetrin tarkistus, sidoksen vaihto. Kaikki listan mukaan.
Kun hän poistui huoneesta, työtoveri huusi hänelle käytävällä:
”Tiedätkö kuka tämä on?”
”Yövuoron potilas. Miksi?”
”No, siinä kaikki. Hän on sama henkilö, joka kuusi kuukautta sitten oli syy siihen, että keräsimme rahaa orpokodin kunnostamiseen.” ”Arkkitehti, joka sen suunnitteli, mutta joka itse joutui onnettomuuteen matkalla avajaisiin.”
Klara jähmettyi. Hän muisti tarinan – hänen nuorempi sisarensa oli kasvanut samassa orpokodissa. Koko kaupunki puhui tästä miehestä silloin: hän oli rakentanut orpokodin omilla rahoillaan, ilman yhtäkään tukijaa.
Hän palasi huoneeseen. Mies nukkui jo. Pöydällä sängyn vieressä oli kynä – sama, jota hän oli käyttänyt papereiden allekirjoittamiseen. Klara nosti sen varovasti ja huomasi yhtäkkiä kynän rungossa kaiverretun tekstin:
”Niille, jotka vielä uskovat hyvyyteen.”
