Kun Luka oli kuusitoista, hän työskenteli osa-aikaisesti pienessä ratsastusseurassa kaupungin ulkopuolella. Hän siivosi karsinoita, kantoi heinää ja joskus hänelle uskottiin hevosten trimmaus. Hän puhui siitä harvoin kotona, mutta salaa haaveili jonain päivänä säästävänsä rahaa omaa hevostaan varten.
Yhtenä kylmänä maaliskuun iltana hän kuuli vaimeita ääniä Star-nimisen tamman karsinan lähellä. Se oli synnyttämässä, mutta jokin oli mennyt pieleen. Eläinlääkäri kurtisti kulmiaan ja vaimensi ääntään:
”Sikiö on epänormaalissa asennossa. Jos viivyttelemme, sekä se että varsa kuolevat. Meidän on lopetettava se.”
Omistaja nyökkäsi. Luka jähmettyi. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen jalkansa olivat kantaneet häntä niitä kohti.
”Odota… Yritetään uudelleen. Ole hyvä.”
Eläinlääkäri huokaisi raskaasti, mutta ojensi hänelle hansikkaansa.
”Pidä sitten sen päätä. Ja jos se ei toimi, olet itse vastuussa.”
Luka seisoi lähellä, silitti Zvezdan lämmintä kaulaa ja kuiskasi tälle jotakin – ei sanoja, vain ääniä, estääkseen tätä panikoimasta. Eläinlääkäri ja avustaja nykivät varsaa; tamma vapisi, ilma oli sakeaa höyrystä ja verestä. Lopulta kuului heikko kahina. Pieni, märkä varsa ilmestyi oljenkorrelle. Mutta se ei hengittänyt.
Luka putosi äkisti polvilleen, alkoi hieroa sitä oljella, lämmittää sitä kämmenillään ja puhaltaa sen pieniin sieraimiin.
”Hengitä… ole hyvä… hengitä.”
Ja – se hengitti sisään. Aluksi hiljaa, sitten epätoivoisesti, ikään kuin takertuen elämään.
Näin varsa syntyi, nimeltään Graham. Siitä päivästä lähtien Luka tuli sen luokse joka päivä. Hän opetti sen kävelemään hihnassa, hoiti sitä ja puhui sille kuin parhaalle ystävälle. Graham kasvoi – ja veti puoleensa vain häntä.
Kaksikymmentävuotiaana Luka työskenteli jo kouluttajana. Grahamista oli tullut vahva ori – tumma turkki, kevyt läiskä otsassa ja uskomaton uskollisuus. Mutta satu ei kestänyt kauan.
Ratsastusseura alkoi kärsiä tappioita. Omistaja sanoi:
”Anteeksi, mutta myymme joitakin hevosia. Myös hänet.”
Luka aneli, tarjosi palkkaa, yövuoroja, kaikkea. Mutta viikkoa myöhemmin kuorma-auto vei Grahamin pois. Luka ei edes poistunut talosta – hän ei voinut.
Viiden vuoden ajan hän ei mennyt lähellekään talleja. Hän muutti toiseen kaupunkiin ja ryhtyi automekaanikoksi. Mutta joskus hän unelmoi Grahamista juoksemassa aamun pellolla, hänen hengityshöyrynsä haihtuvan ilmaan, hänen kavioidensa jyskyttävän maahan – ja joka kerta hän heräsi tuntien itsensä tyhjäksi.
Eräänä myöhäisenä syksynä hän ajoi takaisin maantietä pitkin. Märkää asfalttia, sumua, muutamien autojen ajovalot. Musiikkia kaiuttimista, ajatuksia jossain kaukana. Ja sitten kuorma-auto kääntyi kulman takaa, luisuen, jarrut jyristen, liian myöhään. Luka nykäisi ohjauspyörää, auto suistui tieltä, törmäsi kaiteeseen ja syöksyi alas rinnettä.
Voimakas isku. Metalli rypistyi. Bensiinin haju. Rintakipu. Hän yritti avata ovea, mutta se oli jumissa. Sumua kaikkialla. Ja yhtäkkiä – hirnahdus.
Hän luuli kuvittelevansa asioita. Mutta ääni oli todellinen. Kova, hälyttävä.
Hevonen nousi sumusta. Märkä, sen hengitys höyrysi, sen harja oli tumma. Ja – sama valkoinen tähti sen otsassa.
Graham.
Hän tuli lähelle, iski kaviollaan ovea vasten. Taas. Luka keräsi viimeiset voimansa, iski olkapäätään, ja lasi särkyi. Graham tarttui häntä takista hampaillaan ja melkein veti hänet ulos.
Minuuttia myöhemmin auto syttyi tuleen.
Luka makasi kylmällä ruohikolla järkyttyneenä, tuntematta kipua eikä kylmää. Hevonen seisoi lähellä, hengitti nopeasti, ikään kuin sekin olisi peloissaan. Hän nosti kätensä ja kosketti sen kaulaa. Lämmin. Elossa. Outo auto ajoi paikalle, ja ihmiset juoksivat ulos kirkuen. Luka kääntyi näyttämään heille – mutta hevonen oli poissa. Aivan kuin se olisi kadonnut sumuun.
Siitä lähtien hän jättää joka syksy porkkanoita tien varteen metsän lähelle ja sanoo tyhjyyteen:
”Kiitos. En ole unohtanut.”
