Aamu oli tavallinen. Harmaata taivasta, harvaa sumua, kulman leipomosta tulevan tuoreen leivän tuoksu. Marina kantoi kassia kaupasta ja kiirehti kotiin – hänen poikansa oli lähdössä kouluun ja hänen miehensä oli jo lähdössä töihin. Kaikki sujui normaalisti. Kunnes hän saapui rautatien tasoristeykseen.
Siellä, aivan tasoristeyksessä, seisoi tyttö. Pieni. Paljain jaloin.
Hänellä oli yllään vain ohut mekko, hiukset sekaisin, kädet puristettuina rintaan. Ja hän katsoi suoraan kiskoihin.
Marina pysähtyi kuin olisi törmännyt seinään.
”Pikkutyttö, miksi olet täällä yksin?” hän huudahti tuntien kylmien väreiden kulkevan selkäpiitään pitkin.
Lapsi ei vastannut. Hän käänsi vain päätään hieman. Ei kyyneleitä, ei pelkoa hänen kasvoillaan. Outo, kylmä hiljaisuus täytti hänen silmänsä.
Juna jylisi jo kaukaisuudessa – tasoristeykseen oli jäljellä viisi minuuttia. Marina pudotti kassit ja juoksi.
”Rakas, et voi! Mene pois!” hän melkein huusi.
Mutta tyttö otti askeleen eteenpäin. Suoraan kohti raiteita.
Marina nosti hänet syliinsä ja raahasi hänet kaiteen taakse. Hänen sydämensä jyskytti ohimoissaan. Hän kietoi lapsen huiviinsa.
”Mistä olet kotoisin? Missä äitisi on?”
”Äiti…” tyttö kuiskasi. ”Tuolla.”
Ja hän osoitti pientä taloa vanhan suojatien lähellä. Puinen, hilseilevällä maalilla ja rikkinäisellä ikkunalla.
Väristen Marina johdatti hänet sinne. Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, tyhjä liesi, vanha tuoli ja lasten piirustuksia seinällä.
Ja hiljaisuus.
”Äiti?” Marina huusi. ”Onko siellä ketään?”
Vastausta ei kuulunut. Vain heikko veto heilutti verhoa. Lattialla makasi naisen takki ja puhelin, jonka näyttö oli rikki. Tyttö tuli ylös ja istuutui hänen viereensä, ikään kuin tietäisi.
”Hän lähti eilen illalla”, hän sanoi hiljaa. ”Hän sanoi tulevansa pian takaisin.”
Marina tunsi palan kurkussaan. Ilmeisesti hänen äitinsä oli jättänyt lapsen yöksi taloon – ilman valoa, ilman lämpöä. Mutta miksi tyttö oli mennyt suojatielle?
Hän veti taskustaan pienen paperinpalan – sen täytyi olla rypistynyt kauan sitten. Siihen oli lapsen käsialalla kirjoitettu:
”Jos en ole täällä, mene raiteille – ystävälliset ihmiset löytävät sinut sieltä.”
Marina peitti suunsa kädellään. Hän ei tiennyt, kuka oli kirjoittanut viestin – hänen äitinsä vai tyttö itse. Mutta nyt hän tiesi yhden asian: hän ei voinut jättää lasta.
Myöhemmin ambulanssissa tyttö piti Marinan kädestä kiinni koko ajan.
”Oletko sinäkin nyt äiti?” hän kysyi tuskin kuultavasti.
”Kyllä, rakas”, Marina vastasi. ”Minä olen nyt äiti.”
Siihen mennessä, kun poliisi löysi naisen, oli liian myöhäistä. Hän kuoli suojatien lähellä samana yönä, jona hän meni hakemaan apua – tie oli lumen peitossa, ja hän paleltui.
Ja vasta silloin kävi selväksi, että pieni tyttö oli seissyt siinä koko aamun syystä. Hän oli odottanut. Hän tiesi, että hänen äitinsä oli luvannut palata – ja hän halusi olla ensimmäinen, joka tervehtii häntä.
Pitkään aikaan sen jälkeen Marina ei pystynyt ajamaan tuon paikan ohi. Joka kerta, kun juna soi, hän kuvitteli tuon pienen hahmon seisovan siinä sumussa – paljain jaloin, hauraana, mutta äärettömän uskollisena.
