Pohjoisessa sijaitseva Lindwardin kylä sijaitsi metsän ja loputtoman jäätyneen järven reunalla. Talvella kaikki oli täällä hiljaista – tuuli ulvoi lumipeitteisen tasangon yllä, katot olivat jään peitossa ja talojen ikkunat hehkuivat uunien keltaisessa lämmössä. Ihmiset menivät nukkumaan aikaisin ja nousivat harvoin auringonlaskun jälkeen – liian monet outot asiat kummittelivat näissä metsissä.
Mutta sinä tammikuun aamunkoitteena, kun pakkanen jäädytti ilman niin tiukasti, että hänen hengityksensä tuntui lasilta, metsästäjä Eric Holm otti kiväärinsä ja reppunsa ja suuntasi metsään. Hän aikoi tarkistaa järveen laskevan vanhan puron lähellä olevat ansoja. Tuuli tyyntyi ja lumi kimalteli kalpeassa auringossa.
Hän seurasi tavallista polkuaan – kunnes näki jotain outoa.
Järven valkoisella pinnalla, lähempänä keskustaa, lumi oli pakkautunut riviksi. Ja siinä oli selkeitä, syviä paljaiden ihmisjalkojen jälkiä. Pieniä, kuin naisten. He kävelivät metsästä… suoraan jään poikki.
Eric pysähtyi ällistyneenä.
”Kuka… tässä kylmässä… paljain jaloin?”
Hän luuli jonkun tarvitsevan apua. Mutta lähestyessään hän jähmettyi: jälkien välissä ei ollut yhtäkään kengän- tai pulkanjälkeä. Vain paljaat jalat, painautuneita jokaiseen varpaaseen asti, ihon halkeamiin asti.
Hän seurasi heitä. Oli aavemaisen hiljaista – vain lumi rapisi hänen saappaidensa alla. Mutta pahin oli vielä edessä.
Jäljet eivät päättyneet rantaan.
Ne eivät kääntyneet.
Ne eivät kadonneet.
Ne menivät suoraan jään alle.
Siinä missä jäljet olivat ottaneet viimeisen askeleensa, jää oli kirkkaampaa kuin ympäröivä alue. Mustaa vettä paistoi läpi. Jäänalainen pinta näytti hengittävän. Eric polvistui ja silitti kättään pinnan yli.
Kylmää. Hienovaraista rapinaa.
Ja yhtäkkiä – hän näki.
Jään alla, aivan hänen kämmenensä vieressä… makasi käsi. Vaalea. Jäätynyt. Sormet painautuivat jään alapintaa vasten, ikään kuin joku alhaalta yrittäisi paeta.
Eric lysähti taaksepäin, hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Hän nousi seisomaan ja juoksi kohti kylää.
Sinä iltana kylänvanhin, pastori, useita miehiä ja itse Eric palasivat järvelle. Mutta jäljet olivat poissa – kuin tuuli olisi ne vienyt mennessään. Ja jään alla ei ollut ruumista, ei kättä.
Kaikki päättivät, että se oli heidän mielikuvituksensa tuotetta. Pakkasta, väsymystä, valon pilkahdus.
Kaikki – paitsi vanha Ingrid, joka asui aivan metsän vieressä.
Hän sanoi:
”Tämä ei ole uusi tarina. Joka talvi joku kävelee jään yli… paljain jaloin. Ja jään alla ei ole vettä. Joku kuuntelee.”
”Kuka?” Eric kysyi.
Vanha nainen ei vastannut. Hän vain katsoi järveä niin kaipaavasti, ikään kuin tietäisi, kuka ihmisiä sinne kutsuu.
Seuraavana yönä Eric ei saanut unta. Hänen ajatuksensa polttivat kuin pakkanen. Hän otti lyhtynsä ja turkkinsa ja palasi järvelle.
Lumi narisi hiljaisemmin. Kuu valaisi jäisen pinnan maitomaisella valolla.
Ja yhtäkkiä…
Hän näki sen uudelleen.
Jäljet.
Samat paljasjalkaiset jäljet. Tuoreita. Aivan kuin joku olisi juuri kävellyt ohi.
Mutta tällä kertaa… ne tulivat jään alta – ulospäin.
