Anna asui pienessä puutalossa kylän laitamilla. Tuo kesä oli ollut sietämättömän kuuma – ilma oli tyyni, ruoho oli muuttunut keltaiseksi ja hyönteispilvet pyörivät jatkuvasti talojen yllä. Mutta eräänä päivänä kärpäset näyttivät sekoavan. Niitä oli niin paljon, että Anna heräsi suristen, kymmenien, ellei satojen, näiden iljettävien otuksen istuessa ikkunalaudoilla.
Hän kokeili kaikkea: peitti ikkunat harsolla, pesi lattiat etikalla, osti teippiä ja jopa laittoi kaasuttimen päälle. Mutta kärpäset näyttivät nauravan hänen ponnisteluilleen. Niitä oli kaikkialla – ruoassa, seinillä, jopa lensivät hänen teensä sekaan.
”Emme voi enää elää näin”, hän kuiskasi eräänä aamuna, kun hän huomasi, että kärpäset olivat parveilleet paitsi keittiössä myös makuuhuoneessa.
Neuvo, joka muutti kaiken
Sinä iltana Anna kirjoitti epätoivoisena paikalliseen viestikeskusteluun:
”Kaverit, auttakaa minua! Kärpäset ovat vallanneet talon. Teippi ei auta. Mitä minun pitäisi tehdä?”
Pari minuuttia myöhemmin hänen vanha naapurinsa Marta vastasi:
”Aseta isoisäni ansa. Se vie viisi minuuttia. Aamuun mennessä kärpäsiä ei ole jäljellä yhtään.”
Anna murahti epäilevästi, mutta Marta jatkoi:
”Ota muovipullo.”
”Leikkaa kaula irti ja aseta se takaisin sisään kuin suppilo.”
”Kaada sokeri pohjalle, lisää hieman hiivaa ja täytä se lämpimällä vedellä… tai kokeile etikkaa, sokeria ja hunajaa.”
”Anna seistä yön yli. Älä vain huolehdi siitä, mitä aamulla tapahtuu.”
Anna päätti kokeilla sitä. ”Ei voi enää pahentua”, hän ajatteli.
Yö odotusta
Ansu seisoi keittiön pöydällä. Pullosta tihkui hiljainen liuenneen sokerin ja hiivan sihinä. Se tuoksui makealta, hieman happamalta – juuri sellaiselta, josta kärpäset pitävät.
Anna ei saanut unta koko yönä – tuuli ravisti ikkunaluukkuja, ja seinän takaa kuului edelleen pahaa surinaa. Hän heräsi aamunkoitteessa – ja ensimmäinen asia, jonka hän kuuli… oli hiljaisuus. Ei siipien suhinaa, ei tahmeaa likaa ikkunoissa.
Näkemä sai hänet ottamaan askeleen taaksepäin.
Anna astui varovasti keittiöön. Aluksi hän luuli kuulleensa väärin. Mutta ei.
Ei yhtäkään kärpästä pöydällä.
Ei ikkunalaudalla.
Ei lampulla, missä ne yleensä istuivat ryhmissä.
Hän lähestyi pulloa – ja jähmettyi.
Sisällä, seinillä ja makeassa nesteessä, leijui kymmeniä, jopa satoja kärpäsiä. Eläviä, kuolleita, ryömiviä – mutta kaikki sisällä. Ne eivät enää lentäneet ympäri taloa. EI YHTÄÄN jäljellä.
Annan iho nousi kananlihalle.
”Toimiko se…?” hän kuiskasi hiljaa.
Seuraavana aamuna naapurit kysyivät vain yhtä asiaa.
Anna vei pullon ulos heittääkseen sen pois. Mutta Marta vain nauroi:
”Älä heitä sitä pois. Tee vain uusi. Siitä on hyötyä.”
”Miksi?” Anna kysyi yllättyneenä.
”Koska kärpäset ovat vasta alkua. Ne hakeutuvat aina sinne, missä on jotain pahempaa ilmestymässä…”
Anna katsoi naapuriaan kysyvästi. Mutta Marta vain hymyili tietäväisesti.
Siitä päivästä lähtien kärpäset eivät enää ilmestyneet. Mutta viikkoa myöhemmin Anna heräsi yöllä outoon kahinaan kuistin alta… ja tajusi, että Martha oli oikeassa.
