Tiesin, että hevoseni Rain oli erityinen. Kasvoimme yhdessä: minä opin kävelemään ja hän oppi seisomaan. Mutta raskauteni aikana huomasin hänessä jotakin, joka näytti melkein ihmismäiseltä.
Joka aamu, kun tulin talliin, Rain laski valtavan, lämpimän korvansa vatsalleni ja kuorsasi hiljaa, ikään kuin kuunnellen. Joskus hän hengitti niin hiljaa, että sisälläni oleva vauva alkoi liikkua. Kaikki nauroivat:
”Näyttää siltä, että hänestä on jo tullut lastenhoitaja!”
Hymyilin. Kävin hänen luonaan jopa useammin kuin lääkärin – tunsin oloni rauhalliseksi hänen lähellään.
Mutta kaikki muuttui eräänä päivänä.
Oli kuudennen kuukauden loppu. Tulin talliin kuten aina – omena kädessäni ja lievä väsymys kehossani. Rain tervehti minua hiljaisella hirnunnalla, mutta yhtäkkiä… hän jähmettyi. Hänen sieraimensa levenivät. Hänen korvansa litistyivät. Hän alkoi hermostuneesti polkea maata kaviollaan.
”Hei poika, mikä hätänä?” Ojensin käteni hänen puoleensa.
Ja sitten hän yhtäkkiä – lujaa – löi minua rintaansa ja heitti minut sivuun. Ei kaviollaan, ei hampaillaan. Vaan niin voimakkaasti, että kaaduin heinälle edes hengittämättä.
Huusin – enemmän järkytyksestä kuin kivusta.
Talvi juoksi ja tarttui Rainia ohjaksiin:
”Mitä sinä teet, peto?! Hän on tiineenä!”
Ja hän… hän vain polki kaviollaan lattiaa ja hirnahti, ikään kuin huutaen jotakuta.
Minuutin kuluttua aloin tuntea nykivää tunnetta alavatsassani. Supistuksia? Ei. Mutta kipu – terävä, outo, kylmä. Minut kiidätettiin sairaalaan.
Lääkärin diagnoosi oli kuin isku:
”Sisäinen verenvuoto. Istukan irtoamisen alku. Jos en olisi enempää, olisi ollut liian myöhäistä.”
He laittoivat minut heti tiputukseen. Lääkärit puhuivat hiljaa, mutta kuulin:
”Jos he eivät olisi tuoneet häntä nyt, ei äiti eikä lapsi olisi ehkä selvinnyt.”
Makasin siinä, tuijotin kattoa ja tunsin kaiken sisälläni kylmenevän. Ja sitten muistin, kuinka hän – Rain – työnsi minua… sinne, missä eniten sattui. Ei vatsaani. Kylkeeni. Juuri siihen, missä ongelma alkoi.
Hän ei hyökännyt.
Hän pysäytti minut.
Hän työnsi minua pelastaakseni itseni.
Kun minut kotiutettiin, menin ensin tapaamaan Rainia. Hän seisoi rauhallisesti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävelin luokseni, ja hän – kuten aina – laittoi korvansa vatsalleni. Mutta tällä kertaa… pehmeämmin. Tarkemmin.
”Tiesithän… vai mitä?” kuiskasin.
Hän murahti hiljaa. Ja sillä hetkellä sisälläni oleva vauva potki, aivan kuin sekin olisi kuullut.
Kolme kuukautta myöhemmin tyttö syntyi. Terve. Vahva. Annoimme hänelle nimeksi Reina, sen mukaan, joka kuuli hänen sydämenlyöntinsä ennen kaikkia muita.
Ja lääkäri sanoi myöhemmin:
”Joskus eläimet aistivat asioita, joita emme kuule laitteillamme tai mielellämme.
Joskus ainoa, joka meidät pelastaa, ei ole ihminen ollenkaan.”
