En koskaan uskonut, että tavallinen ovi voi olla niin pelottava. Mutta kaikki alkoi sillä hetkellä, kun näin sen ensimmäisen kerran – pieni tyttö harmaassa takissa, kaksi ohutta lettiä ja vanha pehmolelu kädessään. Hän vain seisoi oveni vieressä ja katsoi sitä soittamatta ovikelloa. Ja sitten hän kääntyi äkisti ja juoksi pois.
Asun yksityistalossa kaupungin laitamilla. Naapurit ovat kaukana, katu on hiljainen. Aluksi luulin, että olin väärässä osoitteessa. Mutta seuraavana päivänä – taas. Aamulla. Ja taas – vilkaisu ovelleni, pehmolelu kädessään, ja juoksu.
Kolmantena päivänä odotin jo. Kuulin kevyitä askelia soralla, katsoin ulos ikkunasta – siinä hän oli taas. Seisoi. Katsoi. Seisoi hetken. Sitten – juoksi pois. Ja joka kerta – hiljaa.
Neljäntenä päivänä en kestänyt enää. Avasin oven, mutta tyttö juoksi heti karkuun. Huusin: ”Odota! Haluatko jotain?”
Hän pysähtyi juuri portille. Hän kääntyi ympäri. Hän katsoi minua aivan kuin olisi sekä pyytänyt apua että pelännyt sitä. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.
Päätin jättää asian sikseen. Ehkä se oli leikkiä? Ehkä hänen vanhempansa olivat lähellä? Mutta kun hän tuli uudelleen viidentenä päivänä – tällä kertaa sateessa, saappaat märät – en kestänyt sitä. Tulin ulos ja sanoin hiljaa: ”En tee sinulle mitään pahaa. Jos tarvitset apua, sano se vain.”
Ja ensimmäistä kertaa hän puhui. Tuskin kuuluvasti:
”Aa… täti… sinun ovesi… on samanlainen.”
En ymmärtänyt:
”Mitä – samanlainen?”
Hän laski katseensa:
”Kuten hänen.”
Seuraavana päivänä soitin poliisille. Kyllä, se saattoi kuulostaa tyhmältä – ”tyttö seisoo ovellani.” Mutta sisimmässäni tunsin, ettei tämä ollut vain lasten leikkiä.
Poliisi saapui ja puhui hänen kanssaan. Tyttö pysyi hiljaa. Hän piteli tiukasti leluaan – kolhiintunutta pupua, jolla oli yksi silmä. He onnistuivat saamaan selville vain hänen nimensä – Mila. Neljävuotias.
Kun he veivät hänet kotiin, kuulin keskustelun ja ymmärsin kaiken. Hänen äitinsä… katosi kaksi kuukautta sitten. Hän lähti töihin sinä aamuna eikä koskaan palannut. Vain hänen puhelimensa löydettiin metsästä läheltä täältä. Hänen isänsä joi eikä etsinyt häntä. Tuskin kukaan huomasi tyttöä.
Ja nyt – pahin osa.
Kävi ilmi, että talo, jossa he ennen asuivat, oli lähes täydellinen kopio minun talostani. Sama ovi. Sama roskakori kuistin vieressä. Jopa sama säröinen vasen askelma. Tyttö meni sinne joka päivä… ja koputti. Entä jos hänen äitinsä avaa oven?
Mutta sitten he muuttivat, myivät talon. Ja hän löysi samanlaisen. Minun. Ja hän toivoi koko ajan: ehkä hänen äitinsä on täällä.
En tiennyt mitä sanoa. Hän istui keittiössäni, lämmitteli käsiään teekupin ääressä ja kuiskasi:
”Hänen täytyy olla jossain… eikö niin?”
Ja sinä iltana, kun poliisi lähti, hän jätti kaninsa oven viereen. Ja hän sanoi:
”Jos äiti tulee, anna se hänelle… hän nukkui aina hänen kanssaan.”
Seisoin siinä, kykenemättä pidättelemään kyyneleitäni.
Viikkoa myöhemmin Milan äiti todellakin löydettiin. Ei elävänä. Vanhasta kaivosta kaupungin ulkopuolelta. He etsivät häntä pitkään. He löysivät hänet sattumalta – kun paikallinen nainen valitti hajusta.
Poliisi ei kertonut tytölle heti. He tulivat luokseni, koska he tiesivät, että hän olisi täällä taas.
Kerroin hänelle uutisen itse. Hiljaa. Ilman sen enempää puhetta. Hän kuunteli ja pysyi hiljaa. Sitten hän vain käveli ovelle ja asetti hiljaa kätensä sille.
”Tulen vielä”, hän sanoi. ”Yhtäkkiä… yhtäkkiä hän kuulee.”
Sen jälkeen hän todellakin tulee joskus. Hän istuu portailla. Hiljaa. En aja häntä pois.
Ja joka kerta kun hän lähtee, näen saman jäniksen oven alla olevassa raossa. Joten hän oli siellä.
Ja yhtäkkiä uskon, että äidit… vaikka he lähtisivätkin, he löytävät silti tiensä takaisin sinne, minne heidän odotetaan menevän.
