Silverlake-järvi vaikutti aina hiljaiselta. Aamuisin vesi oli tyyni, sumu leijui pinnan yllä, ja vain airon loiskahdus rikkoi rauhan.
Maanviljelijä Daniel Hale palasi kotikyläänsä avioeron ja työpaikan menetyksen jälkeen ja meni kalaan aivan kuten lapsuudessaan. Hänestä tuntui, että järvi oli ainoa paikka, jossa hän pystyi vielä hengittämään.
Hän ojensi kätensä irrottaakseen verkkonsa, joka oli juuttunut johonkin oksaan… mutta puun sijaan hänen sormensa tarttuivat johonkin kylmään, raskaaseen ja oudon pehmeään.
Daniel veti, ja valtava hyytelömäinen massa nousi hitaasti vedestä, kuin kuplien ja läpikuultavan ihon vyyhti. Olento roikkui hänen kädessään, hohtaen auringossa, ja sen sisällä hohti tuhansia pieniä palloja – kuin munia tai alkioita.
”Hitto vieköön… mikä tämä on?” hän kuiskasi.
Hänen puhelimellaan ottamansa kuva levisi internetissä muutamassa tunnissa.
Seuraavana päivänä järvelle saapui miehiä valkoisissa puvuissa ja mustissa katumaastureissa. He esittelivät itsensä EcoAgency/Environmental Agencyn työntekijöiksi, mutta heidän laitteissaan oli merkintöjä, joita Daniel oli nähnyt vain sotilashenkilöstössä.
Heidän kanssaan oli biologi tohtori Emily Carter, hiljainen nainen väsyneillä silmillä. Hän tutki löytöä – nyt valtion poliisin laboratoriossa – ja sanoi vain yhden asian:
”Tämä… ei ole vain organismi. Se on rakennelma. Se kasvaa. Se… odottaa jotakin.”
Mikroskooppi paljasti kuvan:
ei leviä, ei mätiä;
solut – kuusikulmaisia, täydelliseen hilarakenteeseen järjestettyjä, kuin hunajakenno, mutta tehty proteiinirustosta;
jokaisen sisällä – mikroskooppinen sydämenlyönti.
Kolme päivää myöhemmin järvi muuttui. Vesi lämpeni. Yöllä pinnan yläpuolelle ilmestyi punertava hehku, ikään kuin joku hengittäisi pinnan alla.
Kalastajat sanoivat kuulleensa matalaa hurinaa, kuin moottorin… mutta se ei tullut rannalta, vaan syvyyksistä.
Daniel alkoi kuulla sitä jopa kotona.
Ja joskus – kuiskauksen.
Ei sanoja. Vain kutsu. Veden vaimea ääni.
”Kuuletko sinäkin sen?” Emily kysyi eräänä päivänä seisten rannalla.
”Kyllä.”
”Se ei ole avunhuuto…”
”Millainen?”
”Kutsu.”
Kuudentena yönä sumu oli erityisen sakea. Daniel heräsi tunteeseen, että talo tärisi. Hän juoksi järvelle – ja näki:
Koko ranta oli peittynyt lasikoteloihin, aivan kuten se, jonka hän oli vetänyt ylös. Nyt ne vain hengittivät.
Ja järven keskeltä nousi jotain tummaa ja pyöreää, kuin jättimäisen kaivon kansi.
Emily seisoi sillalla, kalpeana ja paljain jaloin, kuin kävelisi unessa. Kun Daniel yritti pysäyttää häntä, hän vain katsoi häntä tyhjin silmin ja kuiskasi:
”He heräävät. Emme ole ensimmäiset. Emmekä viimeisetkään.”
Hän astui veteen.
Ja vesi jakautui, ikään kuin elävänä, päästäen hänet sisään.
Ruumista ei koskaan löydetty. Armeija lähti ja julisti järven suljetuksi ”myrkyllisten levien vuoksi”.
Ja Daniel kuulee veden kuiskauksen joka yö. Hän näkee läpinäkyviä koteloita kelluvan rannalle. Ja hän tietää: se, mitä hän ensin poimi, ei ollut löytö. Se oli haaste.
Ja joku syvyyksistä vastaa edelleen.
