Oli aurinkoinen viikonloppu.
Daniel ja Emma Reeves olivat palaamassa lähiöistä vanhempiensa luona käytyään. Tie ulottui peltojen väliin, taivas oli kirkas, eikä mikään viitannut siihen, että tästä matkasta tulisi ikimuistoinen.
Kun he ajoivat maaseudun moottoritieosuudella, Emma huusi yhtäkkiä: ”Seis! Tuolla on lapsi!”
Asfaltilla, aivan paahtavassa auringossa, seisoi pieni poika – paljain jaloin, yllään kevyt paita ja shortsit. Hän ei itkenyt eikä liikkunut, hän vain katsoi autoja kohti.
Daniel jarrutti jyrkästi ja hyppäsi ulos autosta.
”Hei, pikkuinen, oletko kunnossa?” hän kysyi tullen lähemmäs.
Poika ei vastannut. Hän otti askeleen taaksepäin – ja juoksi yhtäkkiä tien yli kohti puurajaa.
Emma ryntäsi hänen peräänsä, mutta puiden takana ei ollut ketään.
He soittivat poliisille ja tutkivat tien vartta – ei merkkiäkään hänestä. Vain pieni lelu, unohdettu maahan – nallekarhu, jonka korva oli repeytynyt.
Myöhemmin kävi ilmi: useita vuosia sitten tällä valtatieosuudella oli todellakin sattunut onnettomuus.
Vain yksi lapsi selvisi hengissä, eikä häntä koskaan löydetty – hän yksinkertaisesti katosi.
Daniel ja Emma palasivat viikkoa myöhemmin saman nallekarhun kanssa.
He laskivat sen tien varteen ja sanoivat hiljaa:
”Nyt sinut on nähty. Nyt et ole yksin.”
