Myöhään iltaan. Sumu leijui joen yllä, silta oli satunnaisten katulamppujen himmeästi valaisema. Anna oli palaamassa kotiin töiden jälkeen, kun hän huomasi edessään naisen hahmon. Nainen seisoi aivan kaiteen reunalla, hänen takkinsa liehui tuulessa, hänen kätensä tärisivät.
Anna jähmettyi. Kaikki hänen sisällään kertoi hänelle, että sekunnit olivat tärkeitä.
”Hei!” hän huusi astuessaan eteenpäin. ”Älä älä!”
Nainen ei kääntynyt ympäri. Hän sanoi vain hiljaa:
”Kukaan ei välitä minusta…”
Anna lähestyi hitaasti, tekemättä mitään äkkinäisiä liikkeitä.
”Kyllä”, hän sanoi pehmeästi. ”Minä välitän.”
Hän ojensi kätensä, ja sillä hetkellä nainen puhkesi kyyneliin. Anna onnistui tarttumaan siihen ja pitämään kiinni kaikin voimin, kunnes ohikulkijat saapuivat.
Useita päiviä kului. Anna ajatteli jatkuvasti tuota tapaamista. Nainen oli sairaalassa; he olivat luvanneet hänelle apua. Anna päätti käydä katsomassa häntä – yksinkertaisesti siksi, ettei hän voinut unohtaa hänen silmiään.
Kun hän astui huoneeseen, muukalainen katsoi ylös… ja kalpeni.
”Se olit sinä…” hän kuiskasi. ”Olitko joen rannalla silloin?”
Anna nyökkäsi. Nainen peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi kyyneliin.
”Minun on kerrottava sinulle… Muutama vuosi sitten, sateessa, työskentelin koulun leirillä. Poika juoksi tielle tanssiaisten perässä… Onnistuin ottamaan hänet kiinni – ja auto ajoi minusta sentin ohi. Hänen nimensä oli… Oliver, luulen.”
Anna jähmettyi. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että häneltä salpasi hengen.
”Poikani”, hän kuiskasi. ”Poikani nimi on Oliver.”
Molemmat olivat hiljaa. Hiljaisuuden lävisti vain ikkunan ulkopuolella kuuluva sateen ääni. Anna ymmärsi: sinä iltana sillalla kohtalo oli vain maksanut velan takaisin. Se oli pelastanut sen hengen, joka oli kerran pelastanut kallisarvoisimman asian, joka hänellä oli.
Joskus hyvyys palaa silloin, kun sitä vähiten odotamme. Ja vaikka maailma tuntuisi välinpitämättömältä, se muistaa ne, jotka kerran pelastivat toisen.
