Se tapahtui tavallisena aurinkoisena päivänä, jolloin tuntui kuin maailmassa ei voisi tapahtua mitään kamalaa.
Aleksei oli palaamassa kotiin töistä. Hänen reittinsä kulki aina rautatien tasoristeyksen ohi – hiljaisen, puoliksi hylätyn, jossa junat harvoin kulkivat. Hän käveli, kuunteli musiikkia ja ajatteli tulevaa viikonloppua, kun yhtäkkiä hän huomasi liikettä kiskojen välissä.
Hän pysähtyi.
Jotain liikkui ratapölkkyillä, aivan keskellä rataa.
Aluksi hän luuli sen olevan roskaa, kangaspalaa, tuulta. Mutta tarkemmin tarkasteltuaan hän tajusi, että se oli pieni kettu. Tiivis, punertavanruskea, vapiseva olento yritti paeta, mutta sen käpälä jäi kiinni metallikiskojen väliin. Se nytkähti ja kiljaisi – ja ääni sai Aleksein sisälmykset puristumaan.
Hän katseli ympärilleen – tyhjää. Ei ihmisiä, ei ääntä. Vain kevyt tuulenhenkäys ja torvien kaukainen kaiku.
”Ole kärsivällinen, pikkuinen”, Aleksei mutisi ja astui raiteille.
Hän polvistui ja ojensi varovasti kätensä. Ketunpentu yritti ryömiä pois, mutta sen käpälä oli tiukasti puristuksissa ratapölkyn ja kiskon välissä. Aleksei yritti nostaa metallia, mutta se ei liikkunut mihinkään. Hän veti kovemmin – tuloksetta.
Ja sitten – hän kuuli sen.
Matala, kaukainen jyrinä.
Hän jähmettyi. Hän nosti päätään. Kaukana mutkan takana välähti valkoinen salama – ajovalot.
Juna.
Ääni voimistui sekunti sekunnilta. Ilma vapisi, metallinen rytmi lähestyi, ja hetkessä kaikki Aleksein sisällä kääntyi ympäri.
Hän tajusi: jos hän lähtisi nyt, ketunpentu kuolisi. Jos hän jäisi, hän kuolisi.
Aika tuntui pysähtyvän.
Hän nojautui uudelleen ja yritti vapauttaa käpälää.
”Tule… ole hyvä, tule…” hän henkäisi. Ketunpentu piipitti säälittävän äänekkäästi, sen pieni ruumis vapisi. Aleksei koukkasi solmion kädellään ja tunsi metallin liikkuvan – tuskin, mutta se liikkui!
Hän veti kovemmin ja tunsi kämmentensä ihon repeytyvän kiviä vasten.
Jylinä kävi korviahuumaavaksi.
Joka sekunti raiteet hänen allaan värähtelivät voimakkaammin. Ilma täyttyi pölystä, tärinästä ja jyrinästä.
Ja yhtäkkiä – naps!
Tassu irtosi.
Kettupentu irtosi ja, ikään kuin ymmärtäen kaiken, hyppäsi suoraan hänen syliinsä. Aleksei nousi, tarttui pieneen olentoon ja ryntäsi kohti penkerettä.
Juuri sillä hetkellä juna syöksyi ohi – jyristen, viheltäen ja tuulen pieksämänä, joka pudotti hänet jaloiltaan. Hän kaatui ruohikkoon puristaen ketunpentua rintaansa vasten.
Ääni vaimeni vähitellen. Ilma kirkastui jälleen. Hän makasi siinä, hengitti raskaasti ja tunsi pienen, elävän olennon vapisevan kätensä alla.
”Ei hätää, ei hätää… olet kunnossa”, hän kuiskasi.
Kettu katsoi häntä meripihkanvärisillä silmillään – peloissaan, mutta täynnä elämää. Aleksei päästi hänet varovasti irti, ja tämä ontui kohti metsää, katsoen kerran taakseen, ikään kuin hyvästellen.
Aleksei jäi istumaan ruohikolle, kykenemättä uskomaan, että kaikki oli ohi. Hänen kämmenensä olivat veriset, hänen sydämensä jyskytti kuin se olisi räjähtänyt ulos. Hän katsoi lähtevää junaa ja vasta silloin tajusi, kuinka lähellä se oli ollut.
Hän istui siinä pitkään yrittäen ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut.
Ja juuri kun hän oli lähdössä, hän huomasi yhtäkkiä pienen veripisaran ja punaisen karvatupsun ratapölkkyjen päällä.
Hän nosti ne ja puristi niitä mietteliäästi kädessään.
Ja sitten hän näki naarmun metallissa, johon hänen käpälänsä oli juuttunut. Epäselviä, mutta muistuttavia kirjaimia.
Kolme vinoa symbolia, ikään kuin kynnet olisivat raapineet ne:
”ELÄVÄ”.
