56-vuotiaalle postimiehelle James Harperille tämä reitti oli tuttu.
Hän oli jakanut kirjeitä samaan naapurustoon lähes kaksikymmentä vuotta – hän tiesi kuka oli kotona milloin, kuka odotti paketteja ja kuka valitti aina säästä.
Mutta yhtenä kevätpäivänä kaikki muuttui.
Maple Roadin kulmassa numerossa 47 sijaitseva talo tuntui aina hiljaiselta.
Vanha pariskunta – Margaret ja Tom Brown – eli eristäytynyttä elämää ja kävi harvoin ulkona.
James tiesi, että he mieluummin saisivat vain paperikirjeitä ilman internetiä tai laitteita.
Mutta viime aikoina postilaatikko oli ollut pursuava.
Sanomalehdet lojuivat avaamattomina, kirjekuoret keräsivät pölyä.
Ja sinä päivänä, kun James lähestyi, haju hälytti hänet.
Se oli hienovarainen – sekoitus kosteutta, paperia ja jotain… luonnotonta.
Postimies koputti oveen ja huusi – hiljaisuus. Sitten hän päätti katsoa ikkunasta.
Verhot olivat vedettyinä, mutta ikkunalaudalla näkyi kuppi kuivattua teetä.
Jamesin sydän painui alas. Hän soitti poliisille.
Kun he murtautuivat oven auki, sisällä oli kuolemanhiljaisuus.
Talo oli täydellisessä järjestyksessä, aivan kuin aika olisi pysähtynyt.
Mutta pöydällä makasi kirjeitä, joita kukaan ei ollut koskaan lähettänyt.
Niissä Margaret oli kirjoittanut jollekulle – pojalleen, jonka uskottiin kuolleen onnettomuudessa kaksikymmentä vuotta aiemmin.
”Odotan sinua yhä”, kuului viimeinen rivi.
Ja alakerrasta lattialta, vanhan maton alta, he löysivät puisen laatikon.
Sisältä oli kymmeniä kirjeitä, jotka oli kirjoitettu samalla käsialalla, mutta… allekirjoitettu juuri tämän pojan nimellä.
Myöhemmin asiantuntijat totesivat, että kirjeet oli todella kirjoitettu eri aikoina.
Mutta kukaan ei osannut selittää, kuka ne kirjoitti – poika oli loppujen lopuksi todella poissa.
James ei pitkään päässyt eroon tunteesta, että hän oli nähnyt jonkun toisen salaisuuden, sellaisen, jota kenenkään ei olisi pitänyt paljastaa.
Sittemmin hän sanoo, että jokainen kirje ei ole vain paperia.
Se on jonkun toivo, piilossa rivien välissä.
