Yö oli kylmä ja hiljainen.
Hampurin vanha teollisuusalue oli jo kauan sitten autioitunut: tehtaat olivat sulkeneet ovensa, ihmiset olivat lähteneet, ja jäljellä olivat vain ruosteiset kontit, rotat ja hänen kaltaisensa ihmiset – Daniel Müller, koditon entinen mekaanikko, joka oli menettänyt kaiken avioeron ja sairauden jälkeen.
Hän vaelteli supermarketin takaosassa vanha taskulamppu kädessään. Ilmassa haisi mädäntyneelle ja sateelle.
”Ainakin pala leipää”, hän mutisi avatessaan toisen roskiksen.
Mutta tällä kertaa roskapussien tutun äänen sijaan hän kuuli… hiljaisen, tuskin kuuluvan itkun.
Daniel jähmettyi. Aluksi hän luuli sitä kissaksi. Mutta ääni kuului taas – tavallinen, inhimillinen.
Hän valaisi taskulampulla, ja hänen sydämensä painui alas. Muovipussien joukossa makasi pieni nippu, käärittynä harmaaseen peittoon.
Hän avasi sen varovasti – ja näki lapsen. Hän oli pieni, silmät kiinni ja kasvot kalpeat.
”Voi luoja…” hän kuiskasi. ”Kuka jätti sinut tänne?”
Vauva oli elossa. Hän hengitti – heikosti mutta tasaisesti. Hän vaikutti normaalilta vauvalta. Mutta Daniel huomasi yhtäkkiä: hänen ihonsa oli liian kylmä, aivan kuin hän olisi ollut siinä tuntikausia.
Ja vielä yksi asia – hänellä oli käsivarressaan nahkarannekoru, johon oli kaiverrettu nimi:
”Emil K.”
Daniel ei tiennyt, mitä tehdä. Soittaisiko poliisille? Hänellä ei ollut edes puhelinta.
Hän riisui vanhan takkinsa, kääri vauvan siihen ja meni paikkaan, jossa hän oli viettänyt yön – hylättyyn halliin kaupungin laidalla.
Siellä, himmeän lyhdyn valossa, hän sytytti pienen tulen puunpalasista ja alkoi lämmittää vauvaa.
Vauva liikkui pian, avasi silmänsä… ja Daniel kavahti.
Lapsen silmät olivat epätavalliset – valtavat, melkein hopeiset, heijastaen liekkejä kuin peilit.
Mutta niissä ei ollut pelkoa. Vain hiljaisuutta ja huomiota, aivan kuin vauva… katsoisi hänen lävitseen.
”Ei hätää”, Daniel sanoi vapisevalla äänellä. ”Minä autan sinua.”
Hän otti vesipullon, kastoi siihen liinan ja pyyhki kevyesti vauvan kasvot. Sitten hän huomasi vauvan kaulassa pienen riipuksen – metallisen ja kylmän. Sisällä oli pieni paperinpala.
Hän avasi sen:
”Jos luet tätä, se tarkoittaa, että hän on valinnut sinut.”
Daniel tunsi kylmän väristyksen kulkevan selkäpiitään pitkin.
Aamuun mennessä vauva oli nukahtanut. Daniel valvoi koko yön kuunnellen vauvan hengitystä.
Mutta mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän vauva näytti muuttuvan. Hänen ihonsa lämpeni ja hänen poskensa punoittivat. Vaikutti kuin elämä heräisi hänessä – ja joka minuutti se näytti siirtyvän hänestä Danieliin.
Hän tunsi outoa heikkoutta, mutta ei väsymyksestä – ikään kuin osa hänen voimistaan olisi valunut tähän pieneen olentoon.
Aamunkoitteessa Daniel kuuli askelia hangaarin sisäänkäynnillä.
Pitkätakkinen nainen seisoi oviaukossa – pitkä, ankara, huivi päässään. Hänellä oli vanha valokuva käsissään.
– Oletko löytänyt hänet? hän kysyi katsoen Danielia suoraan silmiin.
– Kuka sinä olet? hän kysyi varovaisesti.
– Minä olen etsinyt häntä kolme vuotta. Hänen nimensä on Emil. Mutta hän… ei ole aivan lapsi.
Nainen tuli lähemmäs, ja lapsi heräsi ja ojensi kätensä häntä kohti.
Daniel tunsi sisuksissaan kiristyvän.
– Mitä tarkoitat? Kuka hän on?
Nainen hymyili surullisesti:
– Hän on se, mitä ihmiset ennen kutsuivat ’lahjaksi’. Hän valitsee ne, jotka ovat valmiita luopumaan kaikesta toisen vuoksi.
Lapsi alkoi hengittää hiljaa, ja lyhdyn valo kirkastui yhtäkkiä.
Daniel katsoi alas – hänen kämmenissään oli jälkiä, kuin auringonpolttamia.
– Joten hän nyt selviää, nainen sanoi. – Kiitos sinulle.
Hänellä ei ollut aikaa vastata. Hän vain katseli naisen kävelevän pois lapsen kanssa sumuun, kuullen hänen askeleidensa hälvenevän aamun hiljaisuuteen.
Myöhemmin he löysivät hangaarista vain hänen vanhan takkinsa ja pienen rannekkeen, jossa luki ”Emil K.”
Kukaan ei ymmärtänyt kuka tämä koditon mies oli – tai miksi kukaan ei ollut nukkunut tuossa paikassa sen jälkeen, vaikka siellä oli aina lämmintä…
