Sade piiskasi kattoja, tuuli repi oksia, aivan kuin se haluaisi repiä kylän juurineen irti. Yö oli niin musta, että näytti siltä kuin pimeys olisi laskeutunut maan ylle. Ukkosen jylinän ja viheltävän tuulen keskellä pieni poika nimeltä Timofey juoksi paljain jaloin tulvivaa tietä pitkin. Hän oli vasta kahdeksanvuotias. Hänen kasvonsa olivat arpeutuneet tulesta, hänen silmänsä valtavat, täynnä kyyneleitä ja pelkoa. Mutta sylissään hän piti kallisarvoisinta, mitä hänellä oli: pientä nipua, pientä elämää – vastasyntynyttä siskoaan.
Talo oli romahtanut alle tunti sitten. Ukkonen iski, salama iski, ja katto syttyi tuleen. Hänen äitinsä onnistui huutamaan: ”Tima, juokse! Sairaalaan! Vie hänet vain, kuuletko?!”
Ja sitten katto romahti, ja hänen äänensä vaimeni.
Tima seisoi liekkien keskellä, jalat paahtuneina, tukehtuen savuun, mutta hän ei edes ajatellut päästää irti siskostaan. Hän juoksi ulos sateeseen, jossa tuuli pyyhkäisi heti viimeiset lämpimät kyyneleet hänen silmistään. Hänellä ei ollut kenkiä, ei edes takkia. Vain vanha peitto, johon hän oli käärinyt pienen tytön, ja toivo, että sairaalassa, kylän toisella puolella, olisi joku, joka voisi auttaa häntä.
Tie muuttui joeksi. Vesi pieksi hänen jalkojaan, savi imaisi hänet sisäänsä, mutta hän käveli. Jokainen askel oli tuskallinen – hänen jalkansa olivat mustelmilla, hänen polvensa vuotivat verta. Hän kaatui, nousi ylös, kaatui uudelleen, puristaen siskoaan rintaansa vasten. Tämä tuskin hengitti. Hänen pienet kasvonsa kalpenivat, ja Tima kuiskasi:
”Ole kärsivällinen… ole kiltti, ole kärsivällinen…”
Kun valo välähti kaukaa – sairaala – hän luuli näkevänsä kangastuksen. Mutta se oli valo! Oikea valo! Hän juoksi kaikin voimin, kompuroi ja liukui mudassa.
”Apua!” hän huusi, mutta tuuli vei hänen äänensä pois.
Hän iski nyrkeillään lasiovia, kunnes sairaanhoitaja juoksi ulos.
”Voi luoja, vauva!” hän huusi, tarttui häneen ja kääri hänen siskonsa kuivaan pyyhkeeseen. ”Mitä tapahtui? Missä vanhemmat ovat?”
Tima halusi vastata… mutta hänen huulensa vapisivat. Hän menetti tajuntansa heti ovella.
Hän heräsi aamulla – sairaalahuoneessa, valkoisen peiton alla. Aurinko paistoi verhojen läpi, ja ensimmäistä kertaa sinä yönä oli hiljaista. Sama sairaanhoitaja istui sängyn vieressä.
”Olet hereillä, sankari”, hän hymyili. ”Siskosi on elossa. Lääkärit sanoivat, että jos olisit tullut edes kymmenen minuuttia myöhemmin…”
Hän ei saanut lausetta loppuun. Hän vain puristi hänen kättään.
Tima kääntyi ikkunaa kohti. Siellä, lasin takana, oli vielä lätäköitä ja myrskyn jälkiä. Mutta sateenkaari kohosi jo sairaalan ylle.
Vuodet kuluivat.
Saman sairaalan seinällä roikkui nyt valokuva – poika siteissä olevine käsineen ja kapaloitu tyttö sylissään. Kuvan alla oli laatta:
”Timofei Selin. 8-vuotias. Pelasti sisarensa suuren myrskyn yönä.”
Jokainen ohikulkija pysähtyi. Ja eräänä päivänä, monta vuotta myöhemmin, nuori nainen valkotakissa – vastasyntyneiden erikoislääkäri – lähestyi valokuvaa. Hän katsoi sitä pitkään ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiitos, veli…”
Hän kosketti lasia sormenpäillään ja hymyili.
Käytävän valo sammui hiljaa – aivan kuin joku olisi iskenyt hänelle silmää ylhäältä.
