Se tapahtui hiljaisessa amerikkalaisessa lähiössä – jossa identtiset talot seisovat rivissä, nurmikot on leikattu millimetrin tarkkuudella ja aamut tuoksuvat kahville ja tuoreelle ruoholle.
Thomas Reed oli asunut siellä vasta kolme kuukautta. Avioeronsa jälkeen hän halusi rauhaa, yksinkertaisuutta ja uusia alkuja.
Sinä päivänä paistoi aurinko. Hän luki sanomalehteä ikkunan vieressä, kun hän kuuli oudon äänen – matalan, käheän, kuin joku mutisi.
Sitten – tömähdyksen. Ja kovan, villin murahduksen.
Thomas nousi seisomaan, käveli ovelle ja pidättäen hengitystään kurkisti ovisilmästä.
Näkemä sai hänet kavahtamaan.
Aivan hänen talonsa edessä, jalkakäytävällä, mies paini karhun kanssa. Oikean karhun, valtavan, jonka märkä ruskea turkki kimalteli auringossa. Mies – pitkä, repaleisessa takissa – piteli kädessään rautaputkea ja yritti työntää pois petoa, joka syöksyi häntä kohti murahtaen ja paljastaen hampaitaan.
Näkymä tuntui niin epätodelliselta, että Thomasin aivot kieltäytyivät uskomasta sitä.
Mutta äänet – tömähdykset, raskas hengitys, metallin kirskunta asfaltilla – olivat todellisia.
Ja sitten hän kuuli naisen huudon.
”David! Takaisin! Pysy poissa!”
Thomas jännittyi. Nainen seisoi aidan vieressä pitäen lasta sylissään – itkien ja kirkuen, mutta mies ei kuunnellut. Hän suojeli heitä.
Karhu karjui ja syöksyi eteenpäin. David löi sitä putkella, mutta peto vain raivostui lisää. Thomas halusi soittaa poliisille, mutta sen käsi ei totellut. Kaikki tapahtui liian nopeasti.
Jossain vaiheessa peto painoi Davidin maahan. Nainen kirkaisi.
Ja yhtäkkiä – karhu pysähtyi.
Sen pää kääntyi hitaasti kohti Thomasin taloa.
Aivan oven kurkistusreikään asti.
Thomas jähmettyi. Pienen lasin läpi hän näki parin tummia silmiä. Ne eivät olleet eläimellisiä. Ne olivat… tajuissaan.
Katse ei ollut raivoisa – se oli tietoinen. Lähes inhimillinen.
Hän vetäytyi, sydän jyskytti korvissa. Ulkoa kuului raskasta hengitystä. Jokin raapi ovea. Sitten – hiljaisuus.
Kun hän katsoi uudelleen, peto oli poissa.
David makasi maassa haukkoen henkeään, ja nainen juoksi itkien häntä kohti. Thomas heitti oven auki ja juoksi ulos.
”Voi luoja, oletko elossa?” hän huusi.
Mies nosti hitaasti päätään. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta katse oli kirkas.
”Hän ei tarkoittanut tappaa”, hän sanoi käheästi. ”Hän vain… tuli minua varten.”
”Kuka?” Thomas kysyi.
”Karhun”, David vastasi. ”Muistan hänet.” Kaksi vuotta sitten Alaskassa ammuin hänet pelastaakseni poikani. Luulin hänen kuolleen… mutta näyttää siltä, ettei hän kuollut.
Hän nousi, nojasi raskaasti yhdelle polvelle ja katsoi metsää kohti.
”Ja nyt hän on löytänyt minut.”
Thomas seisoi epävarmana siitä, mitä sanoa. Nainen puristi lastaan rintaansa vasten ja itki.
Ja David jatkoi katselemistaan kohti puita. Sitten yhtäkkiä hän kalpeni.
”Hän ei lähtenyt”, hän kuiskasi.
Pensaiden takaa kuului kahinaa.
Mutta ketään muuta ei näkynyt. Vain kevyt tuuli kahisi ruohoa.
Poliisi saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. He tutkivat kaiken – jälkiä ei ollut juurikaan. Vain yksi valtava tassunjälki portin lähellä ja tumma tahra asfaltilla.
Illan lähestyessä kaikki oli hiljaista. Thomas lukitsi lopulta oven ja sytytti valon.
Mutta uni ei tullut.
Aamua kohden hän lähestyi ovea ja päätti varmistaa, että kaikki oli hiljaista. Hän kurkisti ovisilmästä.
Ja jähmettyi.
Polkulla, jolla tappelu oli tapahtunut aiemmin päivällä, makasi karhunpanta. Kulunut, metallinen, ja siinä oli laatta.
Hän katsoi tarkemmin. Laattaan oli kaiverrettu:
T. REEDIN OMAISUUS
Thomas perääntyi hitaasti ovelta ja tunsi kylmän väreilyä selkäpiissään.
Hänellä ei ollut koskaan ollut lemmikkiä.
Ja silti…
laatan taakse oli kaiverrettu toinen sana, tuskin näkyvissä naarmujen alla:
”KOTI”.
