Se tapahtui pienessä kylässä lähellä Innsbruckia, jossa rinteet syöksyvät suoraan syvyyksiin ja kapea maantie kulkee jyrkänteen vieressä. Nuori äiti, Anna Meyer, asui siellä kuuden kuukauden ikäisen tyttärensä Lisan ja hänen miehensä, maanviljelijä Martinin, kanssa.
Sinä aamuna kaikki oli tavallista. Martin oli poissa – hän oli mennyt hakemaan ruokaa – ja Anna päätti viedä tyttärensä kävelylle laitumelle. Taivas oli kirkas, hevoset näykkivät laiskasti ruohoa aidan lähellä, ja Anna työnsi hymyillen rattaita pitkin tallattua polkua.
Hän pysähtyi portille säätääkseen Lisan peittoa. Tuuli puhalsi hänen kasvoilleen, ja ilmassa tuoksui tuore heinä. Kaikki tuntui rauhalliselta – kunnes tuulenpuuska repi portin lukon irti. Annan huomio herpaantui vain hetkeksi.
Ja se sekunti riitti. Hieman kallistuneena pysäköidyt rattaat liikkuivat hitaasti eteenpäin. Aluksi hiljaa, lähes huomaamattomasti. Sitten nopeammin. Pyörät luisuivat soralla.
Anna kääntyi ja kiljaisi.
”Liza!”
Mutta tie johti suoraan kalliolle. Hänen jalkansa tuntuivat olevan jumissa maassa – useita metrejä erotti hänet vaunuista, ja hän tiesi, ettei selviäisi.
Ja yhtäkkiä kuului hevosten jalkojen kopinaa.
Pitkä, kastanjanruskea hevonen, jonka otsassa oli valkoinen täplä, laukkasi laitumelta ja repi kavioillaan maata. Se oli heidän tammansa, Bella, hiljainen, tottelevainen, eikä koskaan aiemmin ollut käynyt aidan ulkopuolella.
Bella hyppäsi rikkoutuneen portin yli ja hirnuen ryntäsi suoraan kohti liikkuvaa vaunua. Muutamassa sekunnissa hän oli saavuttanut sen ja iski rintakehällään kahvaan, suistaen sen kurssilta. Vaunut kaatuivat kyljelleen muutaman askeleen päässä reunasta.
Anna juoksi Lizan luo ja vapisten nosti hänet syliinsä. Vauva itki, mutta hän oli turvassa.
Hän kääntyi ympäri – Bella seisoi liikkumattomana, hengitti raskaasti ja katsoi heitä suurilla, älykkäillä silmillään.
Myöhemmin eläinlääkäri sanoi, että hevonen oli loukannut jalkansa – isku oli liian voimakas. Mutta Bella selvisi.
Tuon tapauksen jälkeen Anna ei koskaan jättänyt rattaita jarrutta ja toisti usein:
”Jumala lähetti meille enkelin… vain kavioilla.”
Paikallislehdet uutisoivat myöhemmin asiasta. Ihmiset tulivat katsomaan Bellaa ja toivat hänelle porkkanoita ja sokeria.
Ja nyt kallionkielekkeen lähellä olevassa aidassa roikkuu laatta:
”Tässä kohdassa hevonen pelasti lapsen. Ja muistutti ihmisiä siitä, että joskus puhtaimmatkin sydämet eivät ole ihmisiä.”
