Aamu pienessä liettualaiskylässä Kairiškaissa alkoi normaalisti. Sumu leijui ruohikolla, kukko kiekaisi naapurimaalta, ja vanha Edmunds Laisvis, entinen kelloseppä, istui kuistilla juoden vahvaa teetä emalimukista.
Hän asui yksin vanhassa talossa, jonka hän oli rakentanut itse nuoruudessaan. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän harvoin uskaltautui porttien ulkopuolelle – paitsi kauppaan hakemaan leipää tai kissanruokaa. Mutta sinä aamuna jokin sai hänet nousemaan penkiltä: pehmeä metallinen kilinä, kuin joku olisi lyönyt lasipurkkiin.
Edmund kurtisti kulmiaan.
”Mitä helvettiä…” hän mutisi ja käveli pihalle.
Maassa makasi esineitä, joita kukaan ei tunnistanut.
Keskellä pihaa, aivan vanhan kaivon vieressä, makasi kolme outoa esinettä. Yksi muistutti puolikasta kuparipalloa, toinen kaarevaa metallilevyä, jossa oli tuntemattomia symboleja, ja kolmas kiiltävää sylinteriä, josta purkautui heikkoa höyryä.
Edmund kyykistyi ja halusi koskettaa sitä, mutta hänen kätensä tunsi yhtäkkiä heikon kihelmöinnin, kuin staattisen sähkön. Metalli oli lämmintä, kuin juuri tulipalosta palanutta.
”Voisiko tämä todella olla osa lentokonetta?” hän ajatteli katsoen taivasta. Mutta taivas oli kirkas. Ei savua, ei palamisen jälkeäkään.
Hän soitti naapurilleen Antanasille, entiselle sotilaalle. Tämä tuli sisään kulmikkaasti ja keppi kädessään.
”Sinun on parempi olla koskematta siihen, Edmund. Siinä haisee kemikaaleille…”
”Tai ehkä satelliitti on pudonnut?” keskeytti hänen naapurinsa Marta, joka, kuten aina, oli kuullut kaiken aidan läpi.
Kaupungin asukkaita saapui.
Tunnin kuluttua vanhan miehen pihaa piiritti tusina ihmisiä – jotkut kuvasivat puhelimillaan, toiset riitelivät.
Antanesin väitellessä toimittajien kanssa kaksi virallisissa puvuissa olevaa miestä ilman tunnuksia lähestyi Edmundia.
— ”Löysitkö tämän ensin?”
— ”Minä. Menin ulos, ja tässä he olivat.”
— ”Ettekö nähneet ketään?”
— ”Vain kissa. Ja… valo. Välähdys, kuin salama, mutta ilman ääntä.”
Miehet vaihtoivat katseita. Yksi heistä veti esiin ilmaisinta muistuttavan laitteen ja heilutti sitä esineiden yli. Se piippasi ja hehkuin vihreänä.
— ”Tiheys tuntematon, lämpötila vakaa. Eristettävä.”
Puoli tuntia myöhemmin metsästä ilmestyi sotilaskuorma-auto. Ihmisiä pyydettiin astumaan taaksepäin. Metalliesineet oli asetettu folioon käärittyyn astiaan. Edmund seisoi aidan vieressä ja katseli pihansa muuttuvan elokuvalavasteeksi.
Ja sitten alkoi jotain outoa.
Seuraavana päivänä kaikki kylän laitteet alkoivat käyttäytyä oudosti.
Televisiot käynnistyivät itsestään yöllä, matkapuhelinten akut tyhjenivät minuuteissa. Ja Edmundin talossa kello, jota hän oli pitänyt koko elämänsä, alkoi yhtäkkiä käydä taaksepäin.
”Kuulitko tuon? Radio sihisee!” Marta valitti.
”Ja koirat ulvovat yöllä… kuin ennen myrskyä”, Antanas lisäsi.
Sinä yönä Edmund heräsi valoon. Pihalla ei ollut ketään. Mutta kaivon yllä leijui pehmeä hehku, ikään kuin ilma olisi värähtänyt. Ja siinä, missä oudot esineet olivat olleet edellisenä päivänä, näkyi nyt jälki – täysin pyöreä, palaneen merkinnän maassa.
Seuraavana aamuna sotilaat tulivat taas vanhan miehen talolle – tällä kertaa naamioituneita sotilaita. He pyysivät häntä olemaan kertomatta kenellekään näkemästään. Mutta sana oli jo levinnyt.
Nyt turistit ja tutkijat tulevat Cairiskaihin. Jotkut sanovat, että se oli meteoriitin sirpale, toiset, että jokin osui siihen.
Ja vanha Edmund, joka istuu joka ilta kuistilla, katsoo kaivoa ja kuiskaa:
”Jos tietäisit, mitä näin sinä yönä, et olisi tullut tänne…”
