Nika ohitti aina tämän talon matkallaan töihin. Vanha, vino, ikkunoillaan ja hilseilevällä rappauksella. Aikoinaan kaunis, kaiverretuin ikkunankehyksin varustettu talo seisoi nyt kuin unohdettuna. Keväällä sen ympärillä kasvoi vain rikkaruohoja ja ruosteista ruohoa, ja seinillä oli graffitien jälkiä.
Joka kerta, kun Nika katsoi sitä, hän tunsi outoa surua. Hän työskenteli kukkakauppiaana ja hänellä oli tapana piristää kaikkea ympärillään – jopa muuttaa vanhat purkit maljakoiksi.
Eräänä viikonloppuna hän toi mukanaan muutaman petunian taimet. Hän puki hanskat käteensä, kaivoi multaa aivan aidan vierestä, istutti kukat ja kasteli niitä pullolla. Kukaan ei pyytänyt häntä tekemään tätä. Hän vain halusi, että siellä olisi taas jotain, mikä asuisi.
Naapurit katselivat uteliaina. Joku nauroi:
”Ei siellä kuitenkaan asu ketään, miksi sitä koristella?”
Mutta Nika vain hymyili:
”Ainakin täällä on kaunista.”
Viikkoa myöhemmin hän istutti lisää – samettikukkoja, laventelia, muutaman vaaleanpunaisen asteria. Harmaita lautoja vasten nämä väripilkut näyttivät lähes ihmeellisiltä.
Ja sitten – alkoi outoja asioita.
Ensin taloa lähestyi iäkäs nainen. Hän seisoi siinä pitkään katsellen kukkia. Sitten hän pyyhki silmänsä ja jätti pienen kimpun. Seuraavana päivänä joku sytytti kynttilän. Pari päivää myöhemmin portille ilmestyi valokuva – mustavalkoinen, kellastunut. Nuori pari 1960-luvulla nauramassa ja halaamassa, taustalla tämä sama talo. Nika ei tiennyt keitä he olivat.
Myöhemmin naapuripihalta tullut nainen sanoi:
”Tämä talo kuului perheelle, joka asui kerran täällä. Nuori pari lähti, sitten syttyi tulipalo, eivätkä he koskaan palanneet. Siellä ei enää asunut ketään, vain muistot jäivät.”
Kukat näyttivät herättävän jotain.
Ihmiset alkoivat pysähtyä ja tuoda omia tavaroitaan – pieniä ruukkuja, nauhoja, kortteja.
Joku kirjoitti liidulla seinään:
”Rakastettu täällä.”
Kuukautta myöhemmin talon ympärille oli kasvanut pieni puutarha. Epätäydellinen, mutta elävä. Siellä tuoksui maa, kaste ja jokin kirkas, joka toi takaisin toivon.
Eräänä aamuna Nika näki kaksi miestä asentavan uutta porttia.
”Olemme täällä asuneiden lastenlapsia”, he sanoivat. ”Luulimme, ettei kukaan enää tarvinnut taloa. Ja nyt se näyttää siltä kuin se odottaisi meidän paluutamme.”
Nika seisoi tiellä, hänen petuniansa huojuivat lähellä.
Joskus elämän palauttamiseksi ei tarvita mitään suurta – vain istuttaa kukkia sinne, missä kaikki ennen kulkivat ohi.
