Kaikki alkoi tavallisena aamuna pienessä eurooppalaisessa Bellevillen kylässä.
Maanviljelijä Jonathan Reed, pitkä mies, jolla oli harmaantuvat ohimot ja väsyneet silmät, ruokki eläimiään, kun hän kuuli pihalta oudon äänen. Hänen sikansa, Molly, repi maata aivan kuin sen alla olisi piilotettu aarre.
”Hei, mitä löysit sieltä, possu?” hän nauroi lähestyessään.
Mutta kun Molly alkoi kiljua ja perääntyä, Jonathan tajusi, että jokin oli vialla. Maa hänen allaan oli irtonaista, ja siitä leijui heikko, ummehtunut haju, joka muistutti vanhaa savea ja rautaa.
Hän otti lapion. Pari minuuttia myöhemmin, noin puoli metriä alaspäin, maasta nousi esiin ruosteisilla saranoilla peitetyn puisen laatikon kulma.
Laatikko näytti vanhalta – puu oli mustunut ja lukko piti tuskin kiinni.
Jonathan soitti naapureille. Ensimmäisenä paikalle saapui rouva Grace, iäkäs leski, joka asui lähellä. Hänen takanaan teini-ikäinen Thomas, aina utelias kaikenlaisista salaisuuksista.
– Älä koske siihen, John! Ehkä se on armeijasta? hän huusi, mutta oli liian myöhäistä.
Mies kampeasi kannen varovasti auki sorkkaraudalla. Lukko naksahti ja kansi narahti auki.
Kaikki jähmettyivät.
Sisällä oli outoja esineitä: antiikkinen silmitön nukke, useita haalistuneissa kehyksissä olevia valokuvia ja metallinen medaljonki, johon oli kaiverrettu vuosiluku 1913.
Niiden alla oli sinettivahalla sinetöity kirjekuori, jossa oli nimikirjaimet E.W.
– Ehkä tämä on Wilsonin talosta? Heidän kartanonsa oli täällä sata vuotta sitten, rouva Grace kuiskasi.
Mutta kun Jonathan repäisi kirjekuoren auki, hänen kasvonsa kalpenivat.
Sisällä oli ikivanhalla käsialalla kirjoitettu kirje. Siinä luki:
– Jos luet tätä, kirous on herännyt uudelleen. Älä koske medaljonkiin. Se kuuluu hänelle.
Kirjeen alla oli valokuva – pitkässä mekossa oleva nainen seisoi vanhan kaivon vieressä. Ja hänen takanaan oli varjo, joka muistutti ihmissiluettia tyhjin silmin.
Thomas nauroi hermostuneesti:
”No niin, se on vitsi. Vain kauhutarina.”
Mutta yhtäkkiä nukke liikahti.
Kaikki kirkuivat. Jonathan pudotti laatikon kannen, ja Molly kirkaisi uudelleen ja juoksi pois.
Seuraavana päivänä kylässä alkoi tapahtua outoja asioita: maito happani yön aikana, ihmisten peilit halkeilivat ja vanha kaivo navetan takana, jossa Molly oli kaivanut, alkoi päästää hiljaista voihkaisua yöllä.
Paikalliset yrittivät suostutella Jonathania palauttamaan laatikon takaisin paikkaan, missä se oli ollut, mutta se katosi – kirjeen ja medaljongin mukana.
Viikkoa myöhemmin maatila oli autio. Ihmiset sanoivat, että joku koputti heidän oviinsa yöllä ja huusi heidän nimeään… Jonathanin äänellä.
Nyt hänen talonsa ulkopuolella on kyltti:
”Älä kaiva, ellet ole valmis tietämään totuutta.”
Ja Molly-sika… kukaan ei enää koskaan nähnyt häntä.
