Aamu oli aurinkoinen ja hiljainen.
Anna ajoi maalaistietä pitkin – vanha tapansa: joka sunnuntai hän pyöräili peltojen välissä selvittääkseen päätään.
Keltaiset viljantähdet huojuivat hiljaa tuulessa, ja linnunlaulu kuului kaukaa.
Mutta jossain vaiheessa hän huomasi edessään tiellä jotain valkoista.
Aluksi hän luuli sitä säkiksi. Sitten kangasta.
Ajaessaan lähemmäs Anna tajusi, että se oli hääpuku.
Se makasi aivan keskellä hiekkatietä, täysin puhtaana, ikään kuin joku olisi juuri asettanut sen sinne. Silkki kimalteli pehmeästi auringossa, huntu huojui hieman tuulessa.
Anna nousi hevosen selästä ja katseli ympärilleen. Ei autoja, ei ihmisiä. Vain pelto ja tie.
Hän kumartui – puku oli uusi, ilman yhtäkään tahraa. Sisällä oli siisti hääsalongista ostettu nimilappu ja pieni riipus ketjussa, kiinni pitsissä.
Riipukseen oli kaiverrettu:
”A + D. 22. heinäkuuta.”
Anna jähmettyi. Tänään oli 22. heinäkuuta.
Hän otti puhelimensa esiin – ei kuulunut kenttää.
Hän päätti viedä mekon lähimpään kylään, mutta ajettuaan pari kilometriä hän näki vanhan kirkon tien varrella.
Ovet olivat auki.
Sisällä ei ollut ketään, vain kukkien tuoksu ja kaiuttimista kuului pehmeää musiikkia.
Pukumies istui penkillä sisäänkäynnin vieressä pää painuksissa.
Anna lähestyi.
”Anteeksi, ettekö tiedä… joku näyttää kadottaneen mekon.”
Mies katsoi ylös. Punainen, väsynyt.
”Se ei ole kadonnut”, hän sanoi tylsästi. ”Hän… ei tullut.”
Hän silitti kasvojaan kädellään ja katsoi mekkoa Annan käsissä.
”Se on hänen. Toin sen tänä aamuna, mutta ilmeisesti kohtalo päätti toisin. Hän ei halunnut häitä.” Hän jätti mekon tielle ja… lähti.
Anna ei tiennyt, mitä sanoa.
Hän yksinkertaisesti laski mekon hiljaa miehen viereen ja sitten ajaessaan poispäin hän katsoi taakseen. Mies istui yhä siinä tuijottaen tyhjyyteen, ja mekko näytti auringossa siltä kuin joku olisi seissyt siinä.
