Kun John tilasi DNA-testin, hän ei etsinyt sensaatiota. Hän halusi vain ”löytää juurensa” – suosittua ajanvietettä, jonka monet hänen ystävänsä olivat tilanneet. Paketti saapui viikkoa myöhemmin. Hän täytti lomakkeen, lähetti sylkinäytteen ja unohti koko asian pian.
Lähes kaksi kuukautta kului, ennen kuin hän sai sähköposti-ilmoituksen: ”Tulokset ovat valmiina.”
John avasi verkkosivuston, selaili sivua, jossa oli alueittain osumaprosentit – ja yhtäkkiä jähmettyi.
”Osumat lähisukulaisten kanssa” -osio palautti tuloksen:
99,98 % osuma – biologinen äiti.
Nimi: Mary D. Henderson.
John luki sen uudelleen. Se ei voinut olla.
Mary oli hänen vaimonsa. Nainen, jonka kanssa hän oli asunut kuusi vuotta.
Aluksi hän luuli, että kyseessä oli laboratoriovirhe. Hän kirjoitti asiakastukeen ja vaati uusintatestiä. Viikkoa myöhemmin hän sai vastauksen: ”Testi vahvistettu. Geneettinen osuma viittaa selvästi äidin linjaan.”
Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut sähköiskun. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Hän näytti kirjeen Marylle. Mary kalpeni, mutta ei itkenyt. Hän vain istui ja oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi:
”Tiesin, että tämä päivä koittaisi.”
Hänen kertomansa tarina kuulosti elokuvakäsikirjoitukselta.
Kaksikymmentä vuotta sitten, teini-ikäisenä, hän synnytti lapsen, jonka lääkärit julistivat kuolleeksi syntymässä. Hänelle ei näytetty ruumista, eikä hänen sallittu haudata sitä. Papereihin oli merkitty ”kuolleena syntynyt”.
Hän lähti kaupungista yrittäen aloittaa uutta elämää.
Ja sijaiskodissa kasvanut John oli tiennyt koko elämänsä vain yhden asian – että hänen biologinen äitinsä oli kuollut.
He tapasivat sattumalta konferenssissa, tietämättöminä. Heitä veti yhteen yhteen yhteenkuuluvuuden tunne, jota he eivät osanneet selittää. Heidän yhteinen huumorinsa, tapansa, jopa eleet – kaikki tuntui ”tuttulta ensimmäisestä minuutista lähtien”.
Kun John oli lopettanut kuuntelemisen, hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain nousi ylös ja lähti.
Nyt on kulunut kuusi kuukautta. He eivät asu yhdessä. Testi poistettiin, mutta muistot eivät.
Mary kirjoitti hänelle kirjeen:
”Olet minun tuskani ja ylpeyteni.
En tiennyt, että kohtalo toisi meidät yhteen niin julmasti,
mutta ehkä se vain halusi minun halaavan sinua edes kerran.”
