Kun Maria muutti vanhaan taloon metsän lähelle, naapurit varoittivat häntä heti:
”Täällä juoksee kettu. Älä säikähdä, se on vaaraton.”
Kettu todellakin ilmestyi. Punainen, kaunis ja tuuheahäntäinen kettu juoksi varovasti pihan poikki ja katosi pensaisiin. Ensimmäisten päivien ajan Maria vain ihaili sitä – et näkisi mitään vastaavaa kaupungissa.
Mutta eräänä iltana, astuessaan ulos kuistille, hän huomasi jotain outoa: kynnyksellä makasi vanha lastenhansikas. Pieni, haalistunut ja likainen.
Maria oletti, että joku oli pudottanut sen ja heittänyt sen pois. Seuraavana päivänä – sama kettu taas. Ja taas kynnyksellä makasi hansikas. Tällä kertaa erilainen, mutta sekin lastenhansikas.
Tämä jatkui useita päiviä. Joka ilta, täsmälleen samaan aikaan, kettu lähestyi hiljaa taloa ja jätti jotain: hansikkaan, sukan tai palan kangasta. Joskus hän istui muutaman sekunnin, ikään kuin odottaen Marian tulevan ulos. Sitten hän kääntyi ja käveli pois pimeyteen.
Aluksi se tuntui hassulta. Sitten hälyttävältä.
Maria alkoi jättää ruokaa jälkeensä. Leivänpaloja, omenoita, joskus jopa lihaa. Mutta kettu ei koskaan syönyt. Hän vain toi ”lahjansa” ja lähti.
Eräänä yönä Maria kuuli hiljaisen kiljahduksen kynnyksellä. Hän katsoi ulos ikkunasta – kettu seisoi aivan oven edessä ja piti jotakin suussaan. Se oli pienen lapsen kenkä.
Värinää kulki hänen lävitseen. Maria tiesi, että useita vuosia sitten perhe oli kadonnut tältä alueelta – mies ja lapsi. He sanoivat, että heidän autonsa oli ajautunut maantielle. Auto löytyi, mutta poika oli poissa.
Hänen sydämensä hakkasi, kun hän seurasi kettua seuraavana päivänä. Jäljet johtivat talon takana olevaan rotkoon. Siellä, vanhan tammen juurien alla, maa oli selvästi äskettäin kaivettu.
Hän soitti poliisille. Kun tutkijat saapuivat ja alkoivat kaivaa, Maria seisoi puristaen samaa kenkää rintaansa vasten. Maan alta löydettiin vanhan lapsen luuranko. Läheltä löytyi leikkiauto ja kangaspala, johon oli kirjailtu nimikirjaimet.
Kettu istui sivussa ja katseli. Hiljaa, tyynesti. Sitten se nousi ja katosi metsään.
Myöhemmin kävi ilmi, että etsintäryhmä ei ollut tarkistanut kyseistä paikkaa, koska koirat välttivät rotkoa.
Maria asuu edelleen tuossa talossa. Ja hän sanoo, että joka syksy, kun lehdet putoavat maahan kuin kultainen matto, punainen häntä välähtää hetkeksi hänen puutarhansa poikki.
Ikään kuin kettu olisi vain tullut varmistamaan, että sen velvollisuus oli täytetty.
