Aleksei oli palaamassa kotiin tyypillisen päivän jälkeen. Hänen laukkunsa roikkui olkapäällään, ajatukset keskittyivät illallisen valmistukseen. Aurinko oli jo laskemassa, ja sisäpiha oli hiljainen, melkein unelias.
Hän oli jo työntänyt avaimen lukkoon, kun hän silmänurkastaan huomasi liikettä jalkojensa juuressa.
Aluksi se näytti oksalta. Paksu, tumma, kimalteleva auringossa. Mutta sitten oksa liikkui.
Aleksi jähmettyi. Alimmalla askelmalla makasi hitaasti ja tasaisesti kiemurrellen valtava käärme.
Sekunnit kuluivat kuin ikuisuus. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän voimakkaasti rinnassaan, ja hänen kurkkunsa tuntui kuivalta. Käärme nosti päätään, ja heidän katseensa kohtasivat.
Hän ei muistanut ottaneensa askelta taaksepäin. Sitten toisen. Ja toisen.
Ainoa, mitä hän pystyi ajattelemaan, oli: ”Mitä?! Täällä?! Kaupungin rajojen sisällä?!”
Hän tiesi, että lähellä oli pieni metsä. Mutta että sellainen olento olisi ryöminyt aivan talon luo… Se ei voinut olla mahdollista.
Ja sitten, hetkeä myöhemmin, Alexey huomasi yksityiskohdan, joka sai hänet kylmäämään selkäpiitään pitkin.
Käärmeen kaulassa oli jotain kaulapantaa muistuttavaa. Ohut, tumma suikale, kuin vanha kuminauha tai hihna.
Tämä ei ollut villikäärme.
Hän kutsui pelastajat katsomatta poispäin. Heidän saapuessaan Alexey seisoi jähmettyneenä ja katseli käärmeen laiskasti luikertelevan ovea kohti, ikään kuin se tietäisi minne oli menossa.
Kun asiantuntijat saapuivat, he eivät voineet uskoa silmiään: se oli harvinainen laji, joka ei ollut kotoisin tältä alueelta. Olisiko se voitu kesyttää, paeta vai vapauttaa? Mutta omituisinta oli, että he löysivät pienen metallisen lapun kaulapannan alta.
Siihen oli kaiverrettu:
”Nro 7. Koti.”
Kukaan ei koskaan saanut selville, mistä se oli peräisin.
Mutta siitä lähtien Alexey ei voinut palata kotiin rauhallisesti – joka ilta hän vilkaisi taakseen portaille.
Ja joskus, varsinkin hiljaisina, lämpiminä iltoina, hän luuli kuulevansa taas pehmeän kahinan ovelta…
