Ivanovin perhe asui hiljaisella alueella kaupungin laitamilla. Heidän talonsa, pieni puutarhansa ja viihtyisä verantansa – kaikki vaikutti täydelliseltä. Mutta useiden viikkojen ajan he löysivät pihalta joka aamu outoja jalanjälkiä. Pieniä, melkein ihmisen kaltaisia, mutta liian ohuita ja kapeita. Joskus aidassa oli kynnenjälkiä, ikään kuin joku olisi yrittänyt kiivetä niiden yli.
Aluksi he luulivat niiden olevan naapuritalon lapsia. Sitten eläimiä. Mutta eräänä aamuna pieniä asioita alkoi kadota: leluja, kissanruokakuppi, puutarhahanskat. Sitten perheenpää päätti asentaa valvontakameran.
Ensimmäisenä yönä ei tapahtunut mitään epätavallista. Toisena – hiljaisuus. Ja kolmantena kamera laukesi. Kun perhe istui katsomaan kuvamateriaalia aamulla, kaikki jähmettyivät.
Kuun valaisemalla näytöllä siluetti liikkui pihan poikki. Ei ihminen eikä eläin – jotain siltä väliltä. Lyhyt, pitkäkätinen, se liikkui hitaasti, lähes äänettömästi. Käsissään se piteli… pehmolelua.
Vaimo kirkaisi, ja lapset pelästyivät. Mies kelasi epäuskoisena videon taaksepäin. Olento lähestyi kuistia, asetti lelun varovasti askelmalle ja katosi aidan taakse.
Kun he aamulla menivät pihalle, lelu oli todellakin siellä – vanha ja pölyinen nallekarhu. Kukaan ei tiennyt, mistä se oli peräisin.
Perhe päätti asentaa toisen kameran, eri kulmasta. Seuraavana yönä siluetti ilmestyi uudelleen – tällä kertaa seisten ikkunan vieressä, ikään kuin katsoen sisään. Kamera tallensi sen nostavan kätensä, ikään kuin vilkuttaen, ja katoavan hitaasti pimeyteen.
Sen jälkeen perhe muutti. Uusi talo, uusi naapurusto. Mutta joskus lapset sanovat näkevänsä saman nallekarhun ikkunansa ulkopuolella yöllä.
Tarina levisi viraaliksi sosiaalisessa mediassa. Jotkut ovat vakuuttuneita siitä, että se oli montaasi tai sattumaa. Toiset väittävät, että pihoilla tapahtuu usein asioita, jotka on parasta jättää huomaamatta.
Mutta kuka tahansa se olikaan, yksi asia on selvä: joskus kamera näyttää paitsi totuuden, myös sen, mitä olisi parempi olla koskaan näkemättä.
