Kolme vuotta oli kulunut Andrein kuolemasta. Marialle tuo aika oli kuin ikuisuus. Hän puhui yhä Andreille mielessään kahvia keittäessään, töihin mennessään ja nukahtaessaan.
Joka sunnuntai hän meni hautausmaalle – hän siisti haudan, laittoi uusia kukkia ja kertoi hänelle viikostaan. Siitä tuli hänen ainoa rituaalinsa, joka piti hänen elämänsä tasapainossa.
Tuo aamu oli hiljainen, lähes tuuleton. Maria käveli tuttua polkua pitkin valkoisten liljojen kimppu kädessään. Mutta lähestyessään hän pysähtyi. Haudalla makasi jo kukkia – tuoreita, vielä kasteen peittämiä.
Hän jähmettyi. Kukaan muu kuin hän itse ei ollut koskaan käynyt täällä. Ei ystäviä, ei sukulaisia. Andrei oli vetäytynyt mies, jolla ei ollut juurikaan rakkaitaan jäljellä. Maria asetti kimppunsa hänen viereensä ja huomasi yhtäkkiä jotain varsien välissä. Pienen, taitellun paperinpalan.
Vapisevin sormin hän avasi paperin. Siihen oli kirjoitettu siistillä käsialalla:
”Nähdään pian.”
Marian pää pyörähti. Hän vajosi polvilleen. Ympärillä oli tyhjyyttä, vain lehtien kahinaa. Hän luki sanat yhä uudelleen ja uudelleen yrittäen löytää selitystä.
Sinä iltana kotona hän oli levoton. Hän selasi vanhoja valokuvia, kirjeitä, jopa puhelimessaan olevia viestejä. ”Ehkä joku vitsailee?” hän ajatteli. Mutta toinen tunne kylmeni hänen sisällään – pelko ja outo aavistus.
Seuraavana päivänä hän päätti palata. Kukat olivat yhä siellä, mutta viesti oli poissa. Sen tilalla oli uusi kimppu, samanlainen. Ja taas – tuore.
Maria soitti hautausmaan vartijalle, mutta tämä vain kohautti olkapäitään:
”Joka päivä joku jättää kukkia. Nainen huivissa. Hän tulee aamulla, ennen kuin olemme täällä.”
Maria alkoi saapua aikaisemmin. Useina päivinä peräkkäin ei mitään. Mutta neljäntenä aamuna hän huomasi hahmon portilla. Nainen todellakin seisoi Andrein haudalla kumartumassa asettamaan kimppua. Maria kiirehti, mutta kun hän tuli lähemmäksi, siellä ei ollut ketään. Vain jalanjälkiä kosteassa maassa.
Sen jälkeen hän oli nähnyt kukkia monta kertaa enemmän. Joskus nauhalla koristettuna, joskus noin vain. Mutta muistiinpanoja ei enää ollut. Vain kerran, hänen kuolemansa vuosipäivänä, hän löysi paperin uudelleen. Siinä oli vain yksi sana:
”Odota.”
Nykyään Maria ei enää käy hautausmaalla. Hän sanoo muistavansa hänet mieluummin elossa. Mutta naapurit kertovat joskus nähneensä sunnuntaisin portilla naisen, jolla oli yllään tumma takki ja valkoisia liljoja.
